sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sakara Tour 2016

Otsikon mukainen spektaakkeli on hellinyt kevät aurinkoakin enemmän meitä ripeämmän rock musiikin ystäviä halki Suomen. Ihmisten tanssittamisesta huolehtii Diablo, Mokoma ja Stam1na. Lappeenrannan show aloitti kulkueen 9.4, 16.4 ilakoitiin Espoossa ja karavaani lopettaa kulkunsa 30.4 Ouluun. Itse suuntasin Espoon Metro Areenalle, jonka pohjalta seuraavat havainnot ovat.

Kaltaisiani elävän musiikin kannattajia oli suunnannut paikalle varsin runsaasti. Väitän, että ihmiset olivat kyseisen areenan vakio kannattajia huomattavasti iloisempaa, riehakkaampaa ja lämpimämpää väkeä. Jo parkkipaikan halki kävellessäni tunnelma huokui sitä energiaa ja asennetta, jota ilta tulisi mukanaan tuomaan, olin siis omieni joukossa.

Areenan sisällä tunnelma sen kuin tiivistyi. Paitamyyntikojun edessä tekstiilit vaihtoivat omistajaa, kaljahanat virtasivat vuolaana ja jokin herrasmies seurue viritteli jo pientä yhteislaulua. Tasainen ihmisvirta soljui pitkin käytävää ja annoin itseni lipua sen mukana. Virta vei suoraan pääkallopaikalle, jonne oli valunut väkeä jo varsin hyvin. Lavan eteen oli kerääntynyt jo sankka joukko, vaikka Diablon keikan alkuun oli vielä reilu puolisen tuntia. Anniskelualueelle oli kertynyt sitten tuotakin suurempi joukkio, jonne suuntasin myös itse. Lamasta ei ollut merkkiäkään, kun katseli juomien hintoja. Mutta toisaaltaan, sen kerran kun tälläiseen lähtee niin ei siinä parane kympeistä nillittää. Yksi rentouttava olut liukeni ikeniin ja sitten oli jo aika lähteä hakeutumaan pelipaikoille. 

Diablo oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus livenä. Yleisöstä oli helppo poimia ne, jotka odottivat Stam1naa tai Mokomaa. Ja ne ketkä olivat aikaisemminkin olleet laulaja/kitaristi Rainer Nygårdin huudatettavana. Melko riehakasta toimintaa vaikka ei herrat enää ihan pelkällä nuoruuden innolla vedä. Erityisesti mieleen jäi soolokitaristin lähes mykistävä soitto ja laulaja Nygårdin asenne, jossa ei paljo taka askeleita otettu. Silloin kun mies huusi, että PERKELE! Niin koko halli karjaisi takaisin aina paitamyyntikojulta asti. 

Jos Diablo oli uusi tuttavuus, joka nähdyn jälkeen ei jää viimeiseksi kerraksi. Niin Mokoma onkin itselleni sitten tutumpi yhtye. Soitto kulki tutun mallikkaasti, pitti pyöri isosti ja Annalan Markon ääni tuntuu löytävän uusia sävyjä vuosi vuodelta, samalla kun hänen parta on löytänyt sen viimeisen sävyn. Molemmat seikat ovat vain entisestään lisänneet hänen karismaansa yhtyeen keulakuvana. 
Tuli uutta ja vanhaa tuotantoa sopivassa suhteessa. Ehti Annala rojauttaa myös tyylipuhtaan stage diven. 

Jouduin keikan aikana suorittamaan hieman ensihoitajan tehtäviä. Bogoilin keikkaa aivan pitin reunassa. Kaikki Ela ja Cheek fanit voivat käydä googlettamassa mitä se pit tarkoittaa, sitä tuskin heidän keikoilla näkee. Palatakseni asiaan, niin pitistä horjahti jalkojeni juureen pitkillä hiuksilla ja parralla varustettu herrasmies. Ei niin kovin harvinainen kombo kyseisissä hipoissa. Hänen kaverinsa riensi nostamaan miestä ylös ja itse toki kumarruin auttamaan. Maahan paiskautunut hahmo ei kuitenkaan saanut oikein jalkojaan alle, vaan oli veltompi kuin varastomies. Katsoin heppua hetken ja totesin hänen kaverilleen, että nyt taisi taju kaikota herralta. Otimme miehen kantoon ja veimme sivummalle. Mies virkosikin sitten melko nopeasti, mutta oli rytäkässä hukannut ilmat keuhkoistaan, joten loppu keikan hän kuunteli hieman kippurassa. Koomisinta tilanteessa oli edellä käytyjen hetkien aikana taustalla soinut kappale, jossa lauletaan:

                     "Auttakaa!
                       Viekää minut turvaan,
                       Kantakaa,
                       Sinne missä aamu sarastaa"

Viimeisenä esiintyi oma suosikkini, Lemin kauniit ja rohkeat, eli Stam1na. Nyt oli pyrot käytössä ja isot screenit hyödynnettiin hienosti etenkin uuden, Elokuutio-albumin biisien aikana. Alku oli Stam1na mittapuulla rauhallinen, uuden albumin aloitus raita, Ikoneklasmia. Mutta kun Kadonneet kolme sanaa pamahti ilmoille, alkoi sen sortin hyppiminen, että se ei loppunut ennen kuin vasta autolle päästyäni.




Eipä tuota kauheita kannata alkaa hehkuttamaan. Ne jotka ei ymmärrä tuota neroutta, ei sitä ymmärrä vaikka kuinka sen tähän kynäilisi ja ne ketkä ymmärtävät, tietävät jo mistä puhun. Mutta sen sanon, että kerätkää kolme yhtyettä, jotka eivät saa juurikaan radio soittoa tai lehtien palstatilaa ja laittakaa ne jäähalliin. Niin siellä ei ole kuin yhtyeiden jäsenten isät ja äidit katsomassa. Nyt tällä nipulla kuulemani mukaan ainakin permanto oli myyty loppuun, eikä siellä montaa penkkiä tainnut tyhjänä olla. 

Itse olin Apulantaa katsomassa viime talvena tuolla samalla areenalla. Ja vaikka olen pitkän linjan Apis diggailija, joita varmaan sielläkin suurin osa yleisöä oli. Niin se fanitus on esimerkiksi Stam1na faneilla aivan eri levelillä. Apulanta on salonkikelpoinen, iltapäivälehdistä ja tv-ohjelmista tuttu bändi. Eikä heiltä mitään pois, mutta Apulanta on ollut jo pitkään mainstream bändi. Se helpottaa tälläisten isojen projektien maaliin viemistä. Stam1na tai Mokoma ei saa maksamallakaan sellaista julkisuutta kuin Toni Wirtanen saa yhdellä Insta kuvalla. Ja tätä tosi asiaa peilaamalla on hämmästyttävää, että Espoossa oli aivan törkeän paljon porukkaa. Ja se porukka osaa sanat kaikkiin kappaleisiin ja nosta nyrkit ylös ilman erillistä kehotusta. Se on porukka, joka on löytänyt etsimänsä ja vaalii sitä. Se, että Sakara Tour yhtyeet eivät ole lehdissä, tv:ssä tai muutoin julkisuudessa alvariinsa, tekee tästä eräänlaisen meidän jutun. Ja näyttää siltä, että meitä on koko ajan enemmän, halusi radio kanavien musapääliköt sitä tai ei.


Kun Stam1na kutsuu, minä kuuntelen!