Sakara Tour 2016

Otsikon mukainen spektaakkeli on hellinyt kevät aurinkoakin enemmän meitä ripeämmän rock musiikin ystäviä halki Suomen. Ihmisten tanssittamisesta huolehtii Diablo, Mokoma ja Stam1na. Lappeenrannan show aloitti kulkueen 9.4, 16.4 ilakoitiin Espoossa ja karavaani lopettaa kulkunsa 30.4 Ouluun. Itse suuntasin Espoon Metro Areenalle, jonka pohjalta seuraavat havainnot ovat.

Kaltaisiani elävän musiikin kannattajia oli suunnannut paikalle varsin runsaasti. Väitän, että ihmiset olivat kyseisen areenan vakio kannattajia huomattavasti iloisempaa, riehakkaampaa ja lämpimämpää väkeä. Jo parkkipaikan halki kävellessäni tunnelma huokui sitä energiaa ja asennetta, jota ilta tulisi mukanaan tuomaan, olin siis omieni joukossa.

Areenan sisällä tunnelma sen kuin tiivistyi. Paitamyyntikojun edessä tekstiilit vaihtoivat omistajaa, kaljahanat virtasivat vuolaana ja jokin herrasmies seurue viritteli jo pientä yhteislaulua. Tasainen ihmisvirta soljui pitkin käytävää ja annoin itseni lipua sen mukana. Virta vei suoraan pääkallopaikalle, jonne oli valunut väkeä jo varsin hyvin. Lavan eteen oli kerääntynyt jo sankka joukko, vaikka Diablon keikan alkuun oli vielä reilu puolisen tuntia. Anniskelualueelle oli kertynyt sitten tuotakin suurempi joukkio, jonne suuntasin myös itse. Lamasta ei ollut merkkiäkään, kun katseli juomien hintoja. Mutta toisaaltaan, sen kerran kun tälläiseen lähtee niin ei siinä parane kympeistä nillittää. Yksi rentouttava olut liukeni ikeniin ja sitten oli jo aika lähteä hakeutumaan pelipaikoille. 

Diablo oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus livenä. Yleisöstä oli helppo poimia ne, jotka odottivat Stam1naa tai Mokomaa. Ja ne ketkä olivat aikaisemminkin olleet laulaja/kitaristi Rainer Nygårdin huudatettavana. Melko riehakasta toimintaa vaikka ei herrat enää ihan pelkällä nuoruuden innolla vedä. Erityisesti mieleen jäi soolokitaristin lähes mykistävä soitto ja laulaja Nygårdin asenne, jossa ei paljo taka askeleita otettu. Silloin kun mies huusi, että PERKELE! Niin koko halli karjaisi takaisin aina paitamyyntikojulta asti. 

Jos Diablo oli uusi tuttavuus, joka nähdyn jälkeen ei jää viimeiseksi kerraksi. Niin Mokoma onkin itselleni sitten tutumpi yhtye. Soitto kulki tutun mallikkaasti, pitti pyöri isosti ja Annalan Markon ääni tuntuu löytävän uusia sävyjä vuosi vuodelta, samalla kun hänen parta on löytänyt sen viimeisen sävyn. Molemmat seikat ovat vain entisestään lisänneet hänen karismaansa yhtyeen keulakuvana. 
Tuli uutta ja vanhaa tuotantoa sopivassa suhteessa. Ehti Annala rojauttaa myös tyylipuhtaan stage diven. 

Jouduin keikan aikana suorittamaan hieman ensihoitajan tehtäviä. Bogoilin keikkaa aivan pitin reunassa. Kaikki Ela ja Cheek fanit voivat käydä googlettamassa mitä se pit tarkoittaa, sitä tuskin heidän keikoilla näkee. Palatakseni asiaan, niin pitistä horjahti jalkojeni juureen pitkillä hiuksilla ja parralla varustettu herrasmies. Ei niin kovin harvinainen kombo kyseisissä hipoissa. Hänen kaverinsa riensi nostamaan miestä ylös ja itse toki kumarruin auttamaan. Maahan paiskautunut hahmo ei kuitenkaan saanut oikein jalkojaan alle, vaan oli veltompi kuin varastomies. Katsoin heppua hetken ja totesin hänen kaverilleen, että nyt taisi taju kaikota herralta. Otimme miehen kantoon ja veimme sivummalle. Mies virkosikin sitten melko nopeasti, mutta oli rytäkässä hukannut ilmat keuhkoistaan, joten loppu keikan hän kuunteli hieman kippurassa. Koomisinta tilanteessa oli edellä käytyjen hetkien aikana taustalla soinut kappale, jossa lauletaan:

                     "Auttakaa!
                       Viekää minut turvaan,
                       Kantakaa,
                       Sinne missä aamu sarastaa"

Viimeisenä esiintyi oma suosikkini, Lemin kauniit ja rohkeat, eli Stam1na. Nyt oli pyrot käytössä ja isot screenit hyödynnettiin hienosti etenkin uuden, Elokuutio-albumin biisien aikana. Alku oli Stam1na mittapuulla rauhallinen, uuden albumin aloitus raita, Ikoneklasmia. Mutta kun Kadonneet kolme sanaa pamahti ilmoille, alkoi sen sortin hyppiminen, että se ei loppunut ennen kuin vasta autolle päästyäni.

Eipä tuota kauheita kannata alkaa hehkuttamaan. Ne jotka ei ymmärrä tuota neroutta, ei sitä ymmärrä vaikka kuinka sen tähän kynäilisi ja ne ketkä ymmärtävät, tietävät jo mistä puhun. Mutta sen sanon, että kerätkää kolme yhtyettä, jotka eivät saa juurikaan radio soittoa tai lehtien palstatilaa ja laittakaa ne jäähalliin. Niin siellä ei ole kuin yhtyeiden jäsenten isät ja äidit katsomassa. Nyt tällä nipulla kuulemani mukaan ainakin permanto oli myyty loppuun, eikä siellä montaa penkkiä tainnut tyhjänä olla. 

Itse olin Apulantaa katsomassa viime talvena tuolla samalla areenalla. Ja vaikka olen pitkän linjan Apis diggailija, joita varmaan sielläkin suurin osa yleisöä oli. Niin se fanitus on esimerkiksi Stam1na faneilla aivan eri levelillä. Apulanta on salonkikelpoinen, iltapäivälehdistä ja tv-ohjelmista tuttu bändi. Eikä heiltä mitään pois, mutta Apulanta on ollut jo pitkään mainstream bändi. Se helpottaa tälläisten isojen projektien maaliin viemistä. Stam1na tai Mokoma ei saa maksamallakaan sellaista julkisuutta kuin Toni Wirtanen saa yhdellä Insta kuvalla. Ja tätä tosi asiaa peilaamalla on hämmästyttävää, että Espoossa oli aivan törkeän paljon porukkaa. Ja se porukka osaa sanat kaikkiin kappaleisiin ja nosta nyrkit ylös ilman erillistä kehotusta. Se on porukka, joka on löytänyt etsimänsä ja vaalii sitä. Se, että Sakara Tour yhtyeet eivät ole lehdissä, tv:ssä tai muutoin julkisuudessa alvariinsa, tekee tästä eräänlaisen meidän jutun. Ja näyttää siltä, että meitä on koko ajan enemmän, halusi radio kanavien musapääliköt sitä tai ei.

Kun Stam1na kutsuu, minä kuuntelen!

Työelämän valttikortit taskussa

Noin nelisen kuukautta sitten naputtelin ontuvalla äidinkielen taidollani kurssihakemuksen työvoimatoimiston sivuilta. Ilmeisesti jonkin datayhteyshäiriön johdosta minut pyydettiin haastatteluun, jonne laahustin flunssan kourissa. Ujosta ulosannistani huolimatta, sekä todennäköisen hakemusten sekoittumisen ansiosta minut valittiin kurssille. 

Tässä kohtaa ilmeisen tärkeä seikka on kertoa minkä sortin kurssista on kyse. Eli vastoin vanhempien valtiomiesten kehotuksia, olin edelleen sitä mieltä, että ainaisesta kaistaviivojen kaipuusta kärsivänä kuljetusala olisi minun juttuni. Ja siellä työllistymiseen tarvittaisiin näinä ylikoulutuksen ja alipalkkauksen aikoina kaiken maailman ammattipätevyydet ja kortit. Kyseinen kurssi ei ainoastaan tarjoaisi pätevyyksiä, vaan saisin korotettua korttiluokkaani A,B,C kortista aina A,BE,CE-luokkaan asti. Eli selvennyksenä teille, jotka sanotte kaikkia paripyörillä olevia ajoneuvoja rekoiksi. Kurssin jälkeen voisin kuljettaa käytännössä kaikkia liikennelaillisia ajoneuvoja sekä ajoneuvoyhdistelmiä lukuunottamatta linja-autoja.

Ensimmäisenä päivänä huomioin ryhmästä ainakin sen, että olisin porukasta kenties se tyttömäisin hahmo. Se sinällään ei vie miehuusarvoani alemmas, sillä olenhan jo avoimesti kertonut pelaavani salibandyä. Ensimmäiset viikot olivat melko teoria painotteisia, mutta hyvin värikkäästä ja ammattikoulun opetussuunnitelmasta poikkeavan opetuksen ansiosta päivät kuluivat nopeasti ja asiat jäivät hyvin mieleen. Joka myöhemmin ilmeni melko hyvin menneinä kokeina.

Kun vihdoin pääsimme auton rattiin, alkoi päivämäärät vaihtua kalenterissa melkoisella vauhdilla. Ajo-opetus oli opettajasta riippumatta todella ammattitaitoista ja autossa vallitsi rento tunnelma. Itse sisäistin peruutuksen kikat suht nopeasti, joten ei tarvinnut ottaa turhia paineita käsittelykokeessa. Sellainen perus ajatus risteyksissä ja ahtaissa paikoissa tuntui myös olevan jollain tasolla hallinnassa melko aikaisessa vaiheessa. Vaikka isoja liikkuvia objekteja nuo rekat onkin, niin ei sellaisen ajaminen mitään rakettitiedettä ole. Rauhallisen miehen hommia ja kun kuuntelee hieman mitä se vieressä istuva kouluttaja neuvoo, niin kyllähän sitä näinkin yksinkertainen mies oppii. Ja oppimista tuo ajaminen on koko ajan, kortin saamisen jälkeenkin. Itse koen, että ei tuolla liikenteessä ole yhtään valmista kuljettajaa, aina oppii uusia keinoja liikennöidä turvallisemmin ja taloudellisemmin. 

Äskeisen perusteella minusta olisi näköjään kuoriutumassa jonkinlainen Ensio Itkosen renkaanjälkien seuraaja. Ei sentään. Nyt kuitenkin on siis sellainen vahinko Matrixissa päässyt käymään, että olen läpäissyt kaikki kokeet. Lompakossa komeilee trukki-,ensiapu-,työturva-ja ADR-kortti. Lisäksi hygieeniapassi sekä se kaikkein tärkein. A,BE,CE-luokan ajokortti. Eli kaikki kokeilun haluiset kuljetusyrittäjät, ottakaa yhteyttä. Tässä voi olla alku kaikkien aikojen rakkaustarinalle.

Iso tassu kaikille kurssitovereille, kouluttajille ja Työtehoseuralle. En lähde nimiä tuomaan julki, koska luotan siihen, että ne ketkä on kehut ansainnut, on ne myös allekirjoittaneelta saaneet henkilökohtaisesti.

Kevään kertausharjoitus

Kevät ollut taas mukamas kauhean kiireistä aikaa, joten tuon kaiken jänskän julki tuominen tässä kyseisessä formaatissa on jäänyt touteuttamatta. Ja täten trillerimäisen elämäni moni mutkaiset vaiheet ovat jääneet massiiviselta lukija kunnalta vain arvailujen varaa. Mutta, ei hätää! Sillä nyt on aika siirtää hieman verhoa, ja tuoda julki ainakin osa siitä mitä tässä on tullut kikkailtua. Samalla myös totuttelen tähän näppäimistöön, jos sitä innostuisi taas kirjoittelemaan hieman enempi vähempi tosissaan jatkossa.


Elikkä sain istuttua loppuun puolen vuoden juoksu kieltoni, jonka kansainvälinen polvientuki järjestö eli IKÄ (International Knee Ässöciation) langetti minulle syksyllä. Olin oikestaaan noin vuoden verran harrastamatta mitään säännöllistä liikuntaa, koska polvet alkoivat osoittaa hieman antautumisen merkkejä. No tälläiselle vankan kestävyysurheilija taustan omaavalle se ei vielä merkinnyt kunnon täydellistä romahdusta, mutta ei kaukanakaan oltu. Aloitin hiljalleen valmistautumisen Vantaan Extreme runiin, joka osuikin sopivasti samalle viikonlopulle, jolloin täyttäisin 31 vuotta. Mikäs sen hienonpi tapa juhlistaa ikääntymistä, kuin koetella kropan rajoja. 

Valmistautuminen meni melko kivuttomasti, muutamia pieniä särkyjä lukuunottamatta. Oikeastaan juokseminen oli pitkästä aikaa hauskaa, osin myös uusien innovaatioiden ansiosta. Ensimmäinen oli purukumi, jota juostessa jäytämällä sain estettyä kurkun kuivumisen. Ja toinen uusi ja nerokas oivallus oli kuulokkeiden hankinta. Nythän tuolla näkee miltei kaikilla napit tai laput korvilla lenkkeillessä, mutta kenties minut jatkossa muistetaan miehenä, joka toi kuulokkeet Tonttilaan. Noin 10 lenkin ja muutamien salibandy höntsä vuorojen jälkeen olin jonkilaisessa tikissä. Aikaisempien vuosien sairastelua ei tänä keväänä tullut, joten lähdin poikkeuksellisen itsevarmana kohden Vantaata.

Hieman tunnelmia ennen lähtöä:

Tuo melko tyttömäinen nuttura aukesi noin sadan metrin jälkeen, joten loput 15,9 km sain purkan lisäksi maistella vantaanjoessa aromisoituneita hiuksiani. 
Ensimmäinen kierros mentiin neljän miehen komeana ryhmänä ja toiselle kierrokselle lähdin Tepon kanssa kahden. Vauhti oli leppoisa ja jaksoimme tyylikkäästi hölkötellä 16 kilometriä kaikkine hauskoine esteineen. Tässä kohtaa kuvista ja jatkuvasta hamppi veljen kuskailusta iso kiitos systerille! 

Onhan tässä toki käyty keikoilla ja takana onkin varsin spektaakkeli maisia elävän musiikin iltamia. Band Of Vipers laittoi Chicagon ja puoli Orimattilaa polvilleen. Luxury Toys villitsi Tirrassa ihan tuossa viikko sitten. Yksi huikeimpia kiekkoja oli WÖYH! Möysässä oli sen sortin progeilut, että ne ei heti unohdu. Martti Servo tanssitti myös kauluspaidan kosteaksi ja tulihan sitä laivallakin käytyä. Eilen oltiin Kouvolassa, Vaakuna piknik taisi olla tapahtuman nimi. Kotiteollisuus ja Haloo Helsinki vei päähuomion, vaikka ei muu esiintyjä katras heikkoa ollut. Ja kotiin tuliaisina oli muutakin kuin krapula..

Band Of Vipers Orimattilan Arvidissa

Luxury Toys Tirrassa

WÖYH Möysässä

Kolmen kopla, jossain päin
Itämerta

Kuvan mies ei ole se tuliainen

No niin, eihän se nyt sen valtaisan odotuksen arvoista ollut, taaskaan. Vielä loppuun sananen tulevasta.
Juhannus menee varmaankin melko rauhallisesti, mutta 24.6 tärähtää. Meinaan suuntana Seinäjoki ja Provinssi 2015! Neljä päivää ihmisten juhlaa ja neljä keikkaa Stam1naa. Joten onneksi on tullut hieman huolehdittua kunnosta, siellä se on koetuksella. Eilen Kotiteollisuuden keikan ensimmäinen kappale saa luvan päättää tämän itsekeskeisyyden julistuksen. Otos on muuten kelpo laatuinen jostain muutaman kuukauden takaa, ja tällä kertaa Jouni laulelee sanat melko hyvin kohdilleen. 

Luxury Toys: The Rest Is Noice

Nyt olemmekin sitten jännän äärellä. Nimittäin viime kesänä näin muutaman vuoden tauon jälkeen vanhan undeground suosikki yhtyeeni, Luxury Toysin live soitantaa. Ja se oli viime näkemän ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Nyt bändiltä ilmestyy uusi albumi, joka kantaa vaatimattomasti nimeä, The Rest Is Noice.

Vuonna 2013 Luxury Toys tarjosi modernisoidun kyydin vanhoihin hyviin aikoihin rock'n rollin saralla, albumillaan Music Is Liquid. Levy pitää sisällään usean erinomaisen rallin, mutta kokonaisuus ei ollut aivan saumaton. Mikä sinällään nyky päivän kappale vetoisessa musiikki bisneksessä ei ole niin tarkkaa. Edellis albumin suurimmat pettymykset olivat albumin nimi, sekä kansikuvitus. 

Uudella albumilla edelliset virheet on korjattu. Nyt on meinaan lähdetty jälleen vanhalle hyvälle tielle, eli hieman paukuttelemaan henkseleitä. Minä kuulun niihin harvoihin, jotka vielä muistavat sellaisia alku aikojen EP julkaisuja kuten, Lock Up Your Sister, sekä miltei klassikoksi Orimattilassa noussut Welcome To The Zoo. Noista ajoista on jäänyt vain laulaja sekä toinen kitaristi, kaikki muu yhtyeen nimeä myöden on vaihtunut. Mutta ne samat juuret on siellä edelleen kuultavissa. 

The Rest Is Noise hämmentävine kukko kansineen on täydellinen viesti kuluttajalle siitä, että nyt ollaan tekemisissä mystisten asioiden kanssa. Näinkään pitkän linjan fani ei oikein uskalla edes arvailla minkälaisella tahdilla ollaan liikkeellä. Mutta juuri tuo ennalta-arvaattomuus tekee Luxury Toysista bändin, jota tahtoo nähdä keikoilla uudelleen ja uudelleen. Ja sama pätee albumiin, luvassa voisi aivan hyvin olla levyllinen täyttä ränttätänttä rockia tai viskin huuruista blues karheutta. Ja kun albumia kuuntelee, huomaa molempien ääripäiden olevan läsnä, erittäin taidokkaasti yhteen niputettuna.

Levy vaikuttaa ensi kuuntelulta hieman sekavalta, eikä kokonaisuutta tahdo näin yksinkertainen mies hahmottaa. Mutta nyt olemmekin sellaisen musiikin äärellä, jota ei kuunnella moottoritiellä, vaimentamassa auton rengasmelua. Ei todellakaan, vaan tälläisestä äänitteestä saa parhaan irti kun se kuunnellaan ajatuksella, vailla häiriötekijöitä. En tiedä onko kaltaiseni musiikista paljon arkeen ammentavat levynkansi nyplääjät kuolemassa sukupuuttoon, mutta minulle tämä levy on kuin pornoa korville. 

Levyn ensimmäisistä minuuteista asti huomaa, että nyt ei ole lähdetty kalastelemaan soittoaikaa Novalta. Levyn avaava Magnolia tarjoaa alusta alkaen kolme tärkeää prinsiippiä Luxury Toysin pelikirjasta. Kitarat ovat voimakkaasti läsnä, taustaa tukee erittäin tarkalla tatsilla paukkuvat rummut ja pelin viimeistelee Lester Briscon moni sävyinen laulu.

Hieman laahaavan ensimmäisen kappaleen jälkeen korviin tärähtääkin erittäin napakka komppi poljento, jota tukee miltei rap henkinen laulu. Tässä kohtaa voi jo sanoa, että toinen kappale, Spare Love tulee olemaan live setissä yksi niitä joilla mekot heiluu. Lesterin äänen käyttö on kappaleessa parhaimmillaan ja mykistävän monipuolista. Teksti on nerokas tarina Frendzonelle jääneestä hahmosta, jota nainen pyörittää mielensä mukaan. 

"She only calls when ever she needs a favor, i am her savior,

she does not let me touch her, even when i am in my best behavior"


Kolmas kappale Dogs at Play jää hieman ympäripyöreäksi, mutta lopun mahtipontinen kitarointi antaa kerta toisensa jälkeen syyn kuunnella sen alusta loppuun. Seuraavaksi sukelletaankin sitten tupakan savuisen kapakan halki aina sinne perimmäiseen nurkkaan. 69 96 on kahlitseva blues tunnelmointi, joka jättää ihokarvat pystyyn joka kuuntelu kerralla.

Seuraavan kappale on mielestäni aivan väärässä paikassa, koska tuollaisen isolla telalla maalailun jälkeen jollain tavalla pirteä tempoinen Stalin Thanks a Lot, ei oikein istu. Kappale on sinällään levyn parhaimmistoa etenkin lyriikan osalta, mutta jotenkin 69 96-kappaleen perään olisi voinut sopia hieman laahaavampi styge, kuten vaikka seitsemäntenä soiva In Tune, Out of  Sync. Ennen tuota hieman proge henkistä veisua soi levyn humoristisen kappale, Love Making Song. Ja se on aikalailla sitä mitä nimi lupaa ja tulee olemaan live setissä takuu varma yleisön villitsijä.

"Funny thing whit love is more you make it, more you bloom,
and every shitty song becomes your favourite tune"

Kahdeksatta raitaa mennään sitten hieman reippaammin ja kyseessä on ns. sinkkuna julkaistu musavideo kappale Never Go Out. Se kuuluu ehdottomasti levyn parhaimmistoon ja video on toimiva markkinointiakin ajatellen. Siitä hieman välittyy yhtyeen live valmius, joka on jokaisen syytä kokea itse. 

Toiseksi viimeinen kappale Two Sides of Salvation on levyn heikoin kappale. Lyriikka vetoinen ja nuotiokitara henkinen renkutus ei istu kokonaisuuteen, mutta pettymys unohtuu nopeasta kun viimeinen kappale paukahtaa soimaan.

Diagnosis and Pills toimii oivana kääreenä, joka paketoi levyn kokonaisuudeksi. Kappaleen lopun kuusi minuuttisen progeilun olisi toki voinut hieman lyhentää, mutta kuten jo alussa tuli selväksi, näillä kappaleilla ei tavoitella soittoaikaa Novalla. Levy tulee varmasti kestämään hyvin aikaa, mutta tämä aika ei oikein kestä tätä levyä. Se on hieman surullista ajatella, että kuinka nämä "kiireiset" nyky ihmiset jäävät paitsi tälläisestä nerokkuudesta, kun kaikki focus on puhelimessa.

Myönnän, että ehkä hieman jotkin ulkomusiikillisetkin seikat vaikuttavat arviointiini. Mutta eihän tälle voi muuta antaa kuin 5/5. 


Tuosta vielä musavideo katseluun ja kuunteluun:

6.6 Tirrassa koetaan elävän musiikin riemua, kun Luxury Toys esittää uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen päälle vielä setillisen vanhaa matskua. Karkeloissa mukana myös Manzana & Lovemakers. 

Albumia on tarjolla ainakin Spotifyssa ja fyysinen CD-levy saapuu levykauppa Äx:sään 5.6. Lisää infoa saa yhtyeen facebook sivuilta. 

Super Mega Hyper Turbo-numero!!

Suosikki henkinen otsikointi juontaa juurensa siitä, että statistiikan mukaan tämä on peräti jo sadas tekstin pätkä, jonka tänne raapustan. Ja ilman sen kummempia vanhojen muisteluita tai fanfaareja siirrytään asiaan, joka ei taaskaan ole ylittänyt uutiskynnystä muualla. 

Kulunut pääsiäinen sujui varsin lennokkaasti. Menin torstaina oikein Helsinkiin. Uuteen asuntoon muuttaneen Katjan luo parantamaan maailmaa ja perjantaina parantelin sitten oloa American car show:ssa "halvoilla" oluilla. Jälleen kerran ajoitusten mestarit oli liikkeellä. Käppäilimme Katjalta messukeskukseen, josta neito jatkoi matkaansa omille menoilleen. Meikämandoliino käppäili messukeskuksen parkkihalliin, jonne minuutin kuluttua Lahesta saapui tuning asiantuntijat, Mikke the lamppujen tummentaja sekä Johannes "erivärisarana" Kinnunen. Eipä oikein enää vanha saanu messuilta mitään irti. Liputkin alkavat olla niin suolasen hintaisia, että sipsien sijaa nuoleskelin lipun kuittia. Oikeastaan "meitin" poikien osasto oli ainoa suurempi mielenkiintoni kohde. Anssi melko matala Honda, Juhon ilmajousi Bora ja uusin himmeli Golf pickup ovat kyllä siihen tasoon viimeisteltyjä, että luulisin tulleen jotain pyttyjä kotiin. 

Huomioikaa allekirjoittaneen huikea atk:n käyttötaito kilven suttaamisessa. Ja onhan toi Golf pickup ihan tyylikäs

Perjantai ja lauantai illat menikin sitten saunoessa ja kaljaa juodessa. Hauskaa oli, tarkemmat yksityiskohdat seuraavassa Alibissa. 
Sunnuntaina puhalleltiin krapulaa Energia hallilla. Perinteinen tipu turnaus keräsi kaikki lähi alueiden veivaajat saman katon alle. Pelit oli jälleen värikkäitä ja vähintään kymmenen kertaa viihdyttävämpiä kuin vaikka MM-kisojen jatkuva pakki-pakki syöttely omassa päässä. Mieleen jäi hopealle jääneen joukkueen pitkätukkaiset veljekset, joiden kynäily, peliäly ja oikea tilanne kovuus oli aivan mykistäväää. Siis aivan huikeita veivejä, maagisia syöttöjä eikä tippaakaan ylimielisiä. Ei mussuttaneet yhtään tuomarille, vaikka varmasti saivat iskuja kuin naiset Tauskin jäljiltä. Lakki päästä osaston pelimiehiä, tai poikiahan ne vielä oli. 

Tänään maanantaina kaivettiin lenkkarit kaapista ja aloitettiin juoksu, muutenkin kuin naisten perässä. Kahvakuulahan on tässä jo heilunut vilkkaasti ympäri olohuonetta, mutta nyt aloitettiin kelien lämmettyä myös kestävyys harjoittelu. Ensiksi tietysti tuli tarkkaan valita oikea lenkkimusa. Jotain sellaista keskitempoista, mutta ajoittain ripeämpää kitarapainotteista ja melodista rockia. Tässä kohtaa älypuhelimeni oli nimensä veroinen, kun laitoin spotifyn hakuun kirjaimen V. Heti ensimmäisenä se tarjosi tietysti Kouvostoliiton kitaran kaiuttajia, eli Viikatetta. 

Kunto ei vielä kestäisi Stam1naa lenkkimusana, olisi lyhyitä lenkkejä kun tuppaa tuo juoksu vauhti väkisin mukautumaan musiikin mukaan. Alku oli Viikatteen tahdissakin vaikeaa. Ensi kilometrit tuntui taas synkiltä, hapen saanti oli tasoa astmaatikko aavikolla. Mutta kyllä se siitä jälleen rupesi kulkemaan, kun olin saanut keltaiset limat yskittyä ulos ja yskän väri muuttui punaseksi. Silloin sitä kestävyys urheilija tuntee vasta elävänsä kun on veren maku suussa. 

Mainiota musiikkia niin ylä-kuin alamäkeen:

https://www.youtube.com/watch?v=lH5CmfLs_1o


Tässä on painettu parisen kuukautta duunia aika reippaasti. Nyt kun kelit lämpiää, niin ylityöt tulee tippumaan aika vähiin. Tosin kevät tuo myös pieniä takapakkeja kuntoilulle. Parin viikon päästä Viikatteen keikka, sitten on vappu ja laiva reissu. 23.5 Extreme run tulee kyllä pelottavan nopeasti, mutta eiköhän siellä jossain kunnossa olla. Ellei taas siitepölyt vedä putsaria niin tukkoon, että kuumeilu pilaa valmistelut, kuten parina edellis vuotena. Tuossa aiemmin mainitsin naisten perässä juoksemisesta ja tulokset voisi kiteyttää seuraavaan, Kymppitonni henkiseen lauseeseen. Helkamalta kannattaisi soitella minulle pyörien kehitykseen liittyen, koska olen saanut jatkuvasti sitä, mitä heiltä puuttuu. 

Loppuun pakko laittaa alku vuoden kovin keikka setti. Siis onneksi tästä nipusta on taltioitu hyvä laatuinen ja usealla kameralla kuvattu video. Nimittäin Joensuun Kerubista kuvattu koko keikka, Kaarle Viikate ja Marko Haavisto lyö Tuohikortit livenä pöytään. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Tuohikortit pöytään

Möysässä oli jälleen herkkua tarjolla, enkä tällä kertaa tarkoita maukasta lounaspöytää. Vaan Kaarle Viikate ja Marko Haavisto tulivat lyömään Tuohikortit pöytään. Aivan kuten muutkin korttipelit, niin tämäkin antaa pelaajalleen livenä kaikkein maukkaimman kokemuksen.

Laulu Tuohikorteista-albumi on kokonaisuutena sen sortin mestariteos, että sen tiimoilta ei ole enää kauhean vaikeaa kasata onnistunutta live settiä. Mutta kun soittajista muodostuu vielä tuollainen nippu maestroja, niin täydelliset tanssit on valmiit. 
Tunnelma oli alusta alkaen kuin Vesivehmaan jenkassa, siellä meni nuoret sekä vanhat samanlailla. Tälläiselle nerokkuudelle on selvästi siis ollut tilausta, vai onko nerokkuus itsessään luonut tilauksen? Muna-kana kysymysten äärellä siis. Huhujen mukaan keikkoja olisi tulossa vielä kovan kysynnän vuoksi lisää.

Setti koostui levyltä tutuista kappaleista ja muutamista laina klassikoista. Ensimmäisen ässän yhtye heitti pöytään raivokkaalla Meksikon pikajuna-tulkinnallaan. Tuskin on kukaan noin ripeää versiota kappaleesta ennen esittänyt. Pikkasen kova!

Kaarlen heitto kiteyttää tunnelmasta olennaisen:
-Täällä on suu niin vehnäisellä, että keliakialiitto on huolissaan! Sitten Kepa Kettunen löi kyytipeltiin vauhtia ja taas mentiin. 

Laulut on jaettu hienosti ja molemmat vokalistit saavat omat vahvuutensa esille. Marko Haavistohan on yksi Suomen komea äänisimpiä laulajia. Kivi itkee vihreää-tulkinta sai monet neidot pyyhkimään silmäkulmiaan, tulee se ääni vaan sen verran syvältä. Mutta miten käy Haavistolta rock'n roll? Siihen tietämättömille antoi viimeistään vastauksen Missä olet Anniina?. Ja kyllähän se käy! Tuosta muuten voisi leipoa ihan heittämällä tämän vuoden parhaan kotimaisen rallin palkinnon. Jo tässä vaiheessa vuotta.

Kaarle on tulkinnut useaan kertaan Viikatteen keikoilla Hautajaissydän-kappaletta. Se on ollut varsin toimivaa, mutta kun V-miesten levylle sen aikanaan lauloi muuan Topi Sorsakoski, niin eron kuulee jopa tälläinen amatööri. Mutta tällä kertaa mikrofonin eteen asteli M. Haavisto, Suomi ja sisärata. Toimiva, ei enää adjektiivina riitä, tämä oli jotain paljon parempaa. Tälle versiolle olisi Topikin nostanut stetsoniaan.

Loppu keikasta Kaarle tulkitsi onnistuneesti Poutahaukkojen klassikon, Paha Vaanii. Viimeisen ässän yhtye latoi pöytään reippaalla Kuningatar-kappaleellaan, joka jätti yleisön haukkomaan henkeään ja odottamaan lisää. 

Keikan päätyttyä paljastui se tosi seikka, että Tuohikorttipakka sisältää livenäkin pelkkiä ässiä. Joten tuota nippua ei kannata kenenkään ottaa lämppäri bändiksi, kenelläkään ei tässä maassa löydy parempia kortteja. Eikä heidän todellisuudessa ole tarvettakaan lämmitellä yleisöä muille kuin itselleen. Ja se yleisöhän lämpesi jo siinä vaiheessa kun Haavisto asteli stetsoninsa kanssa lavalle ja Kaarle suoristi lasejaan ensin soinnun löytääkseen. Vähille maininnoille jäänyt Francinen keulakuva Antti Kukkola, hoiti oman ruutunsa tyylilleen uskollisena, eli virheettä. Huikeassa tasapainossa Kaarlen kitarointia tukien ja osan sooloista soittaen. Summa summarum, i love it!

Tuosta vielä klassikko jo syntyessään, Missä olet Anniina?

https://www.youtube.com/watch?v=IkybFT5yKik

Kuolleita kaloja sekä elävää musiikkia

Oikein säihkähdin kun sain selville äskettäin, että minkä tason herrasmiehet tätä blogia on lukeneet ja jakaneet sosiaalisessa mediassa. Hieman hämmentävää ja hävettävää kun tuo oikeinkirjoitus ei oikein ole hallussa. Mutta näillä mennään, amatööri on aina amatööri.

Tämän kaiken valtaisan suosion keskellä on ollut aikaa käydä mm. pilkillä. Kaksi sukupolvea Järviöitä ja pilkkikamat autoon, eikä muuta kuin järvelle. Entiset eräjormat lähti kyllä tällä kertaa hieman soitellen sotaan. Heti kun Messilänrannan aallonmurtaja oli ohitettu, iski totuus kirjaimellisesti vasten kasvoja. Tuuli oli sitä luokkaa, että ei meinannut pysyä edes reikä paikoillaan. Nöyrinä palattiin lähemmäs rantaa tuulelta suojaan pilkkimään. Ei tässä välttämättä ihan Erä lehdessä jatkossakaan poseerata, mutta kyllä sen verran kalaa saatiin, että kädet piti pestä kotona. 

Tässä on ehditty kirjoitella työsopimuksiakin ja seuraavan parin kuukauden ajan aherran iltavuoroa. Tehtävä on sen verran salainen, että siitä en voi sopimus syistä johtuen puhua lainkaan. 

Mutta mennään oikeaan asiaan, eli musiikin kiehtovaan maailmaan. Perjantai oli hieman kiireinen, mutta onnistunut. Pääsin töistä lähtemään puoli yhdeksältä. Tempaisin pukkarissa miltei suoraan juoksusta kauluspaidan ja farkut päälle, samalla kirmaten autolle. Yllytin Hiacen poimunopeuteen ja olin ennätys ajassa Möysässä. Syy kiireeseen oli jälleen looginen, eli Stam1na. Hyvin ehdin sisälle ja sain hankittua vielä oluen hansikkaaseen ennen keikan alkua. Törmäsin samalla myös Ledeen, eli Requiem-x yhtyeen laulajana sekä yleis huippu heppuna tunnettuun herrasmieheen. Lyöttäydyin keneltäkään kysymättä Leden ja hänen kaverinsa seuraan. 

Stam1naa on tullut hehkutettua muutaman kerran aikaisemminkin, mutta eihän Lemin propelli tukkia voi ikinä liikaa hehkuttaa. Mössö paikkana oli aika mielenkiintoinen valinta bändille, joka esiintyi edellisenä viikonloppuna Oulun jäähallissa. Mutta kun tuollainen työmaakoppi lyödään täyteen oikea mielisiä ihmisiä, Stam1na laittaa tukat pyörimään ja muutama olut on tehnyt kauppansa, niin ollaan aivan siinä ytimessä minkä takia live keikoilla kannattaa käydä. Tunnelma oli enemmän kuin tiivis, mutta se oli sitä vain ja ainoastaan hyvässä mielessä. Yhtye saa mystisellä tavalla kaikki miksauspöydän viereiset jörö Petteritkin laulamaan mukana ja heiluttamaan nyrkkiä. Ja mikä hienointa, ilman erillistä kehotusta. On se vaan kova! Kovinta elävänä täällä pimeässä pohjoisessa. Ja ensi kesän Provinssia odotellessa, siellä tanssataan kaikkina neljänä päivänä lemiläisten pillin mukaan. Tähän tahtiin!!

Keikan jälkeen kuskailin Leden ja hänen kaverinsa koteihinsa. Sitten kotiin ja lievästä tinnityksestä johtuen, hyvin valvotun yön jälkeen aamu kuuteen töihin. Kyllä, teen tässä muutaman viikonlopunkin töitä. Lauantai jatkui töiden jälkeen lepäilyllä ja illalla saunalla. Hieman väsy painoi, mutta en halunnut tylsistyä kotiini. Hauskaahan ei saa kuin pitämällä, joten ei muuta kun Hiaceen ja lisävalot kohti Club Chicagoa. Siellä esiintyi Loanshark sekä Requiem-X. Ekasta bändistä nyt sanon vain sen, että oli pojat Iron Maideninsa kuunnelleet. Hyvää heviä, mutta itse odotin malttamattomana Requiem-X:n keikkaa. Hepuilla on tapahtunut miehistön vaihdoksia ja tämän on nyt kai jonkinlainen uuden alku. 

Nyt ollaan oikealla tiellä! Soitto on tiukkaa ja ehkä itseäni aikaisemmin vaivanneet hieman turhat taiteelliset kikkailut on jätetty pois. Ne on korvattu entistä reippaammalla poljennolla ja suoraviivaisemmalla toimittamisella. Vahva thrash pohja, johon on istutettu sopivasti melodisuutta, jotta kokonaisuus on monipuolinen ja koukuttava. Omat biisit rockaa ja rollaa vallan mainiosti ja coverina tuli ainakin Backyard Babiesin, Minus Celsius. Hieno valinta ja toteutus täysin omiin nimiin. Porukkaa oli todella hyvin paikalla ja he ottivat yhtyeen mahtavasti vastaan. Ei jätkät muuta kuin kohti ääretöntä ja sen yli!

Tutustukaan tuotteeseen:


https://fi-fi.facebook.com/RequiemXband

Keikka loppui puoli kahden huitteilla ja olin kotona kahden aikaan. Kolmen tunnin unet ja töihin. Sunnuntai-ilta meni Johanneksen kanssa katsellessa edellis yön Amerikan Supercross kisa ja suunnitellessa ensi kesän festareita. 
Sain tuosa päivänä eräänä miellyttävän puhelun Max Radicalilta, tunnettu myös Vipers Mattina, eli Band Of Vipersien laulaja/kitarista Matti. Ensi kevään ja kesän keikka systeemejä käytiin hieman läpi. Ja hyvältä näyttää. 

Laittakaa jo nyt ylös, 2.5 Band Of Vipers, Club Chicago. Muita keikka päivämääriä sitten, kun niitä julkaistaan ja uuden levyn tiimoilta uutisointia luvassa myös kevään mittaan. Tätä herkkua siis jossain vaiheessa luvassa kokonainen levyllinen: