Vellamo Rock-Risteily

Meiltä Lahesta ei ole hetkeen tullut mitään isompaa nimeä rock piireihin. Ei sitten Sleepy Sleepersin ja Tehosekoittimen jälkeen. Vuosien odottelun jälkeen pystyi lauantaina vihdoin sanomaan ihan kirjaimellisesti, että Lahtelainen Rock on päässyt pinnalle.

 Nimittäin Vesijärveä seilaava MS Vellamo sai kantensa täyteen rock-kansaa, joita tanssitti Madison Roam, Band of Vipers ja Raaka-Aine. Lahtelaisuus oli voimakkaasti läsnä, mutta siitä huolimatta tappeluilta vältyttiin ja kaikki pääsivät kuivana rantaan.

Virallisista infoista poiketen, rock iloittelun aloitti JuTi-duo. Eli Raaka-Aineen kielisoitannasta vastaavat Timo ja Jussi. Pojat veivaili alkutahdit akustisella setillään, joka sai aluksi hieman jäykän ja selvähkön yleisön rentoutumaan sopivalla tavalla. Pakko kyllä kehua poikien settiä, sopivasti kotimaisia tuttuja kesäbiisejä ja sitten hieman ballaadeja på engelska. Jussin laulutaidot ylätti minut yhtä positiivisesti kuin juhannuksen jälkeinen helleaalto. Sehän oli kuin hunajaa korville ja kun vieressä Timppa pudottelee soolon kuin soolon aivan suvereenisti, niin kyllähän on helppo arvailla, että keikkaa pukkaisi niin paljon kuin ehtisivät tekemään. Täydellisen kesäinen ja letkeä aloitus retkelle. Tästä olikin hyvä jatkaa hieman isommilla painoilla, kun lavan valtasi Madison Roam.

Pojat olivat oikein panostaneet ja hankkineet kapteenin takit ja hatut. Aloitus nauhana soi Lemmenlaivan tunnari. Suorastaan esimerkillistä valmistautumista tälläiseen ainutlaatuiseen tapahtumaan. Tosin heti ensi rummun lyönneissä rumpalin kapteenilakki lensi laidan yli ja ensimmäisen biisin jälkeen muut paitsi basisti riisuivat takkinsa. Hyvää louhintaa, vaikka en vielä itse löytänyt ihan sellaista hurmosta, että olisin uskaltautunut eturiviin pogoilemaan.

Madison Roam

 Keikan jälkeen kävin hieman tutustumassa laivan alakerran baariin ja totesin sen kuumaksi. Kuten myös neidot tiskin takana, jotka hoitivat tarjoilua. Siskoksia kertoivat olevansa ja mielestäni on huonoa bisnestä laittaa noin kuumia tyttöjä tiskin taakse töihin, koska jäätkin sulivat ennen kuin ne ehtivät tuoppiin. 

Ajauduin siinä hetkeksi aikaa hieman jutustelemaan risteily kansan kanssa ja tutkivana juornalistin alkuna tein samalla pientä galluppia. 100 prosenttia vastanneista oli jo tässä kohtaa risteilyä sitä mieltä, että näitä lisää. Myöhempien kyselyiden mukaan kannatus uusille risteilyille vain kasvoi matkan edetessä. Tarkistuslaskentojen jälkeen tutkimukseni virhemarginaali on puhdas nolla, joten minua voi käyttää seuraavan risteilyn markkinoinnissa, jos tarvetta ilmenee.

Kun olin saanut gallupit pidettyä, suuntasin jäättömän lonkeron kanssa yläkannelle. Siellä näet oli aloittelemassa  Band Of Vipers. Ehdin juuri ajoissa paikalle ja heti ensi soinnuista lähtien koin lämpöisen tunteen valtaavan luisevan kroppani. Ehdin jo säikähtää, että virtsasinko housuuni, mutta lämpö kumpusikin enemmän tuntona, kuin fyysisenä toimena. Nimittäin, nyt oli uusi rakkaus syttynyt, aivan mahtavaa settiä. Tälläisten bändien kohdalla tulee aina sellainen fiilis, että miksi kukaan ei ole kertonut minulle aikaisemmin tälläisestä parhaudesta? 

Band Of Vipers kanavassa

 Oli melko absurdi tunne olla Vääksyn kanavassa ja kuunnella kun pojat runttaavat menemään jykevää poppia täydellä antaumuksella. Sellaisia hetkiä, joita ei vain voi vangita kuvaan, vaikka sitä yritinkin. Kahta coveria lukuunottamatta kappaleet olivat minulle täysin vieraita, siitä huolimatta oli keikka ensisoinnuista aina viimeiseen kumarrukseen asti pelkkää juhlaa. Lopussa otettiin vielä viimeisetkin tyhjät pois, mahtavalla Foo Fighters-coveroinnilla, My Hero. 

Yhtyeen laulaja/kitaristi Matti, teki lähtemättömän vaikutuksen ainakin allekirjoittaneeseen. Kesken keikkaa hän kehoitti yleisöä väistymään kaiteen luota. Pelkäsin, että mies tekee ns. Samuli Edelmanit, mutta hän olikin vain kyllästynyt pätkivään kitaraansa ja heitti sen järveen! Siis tuohan on temppuna kukkahattutätien piireissä voimakkaasti pahuksuttavaa toimintaa, mutta luojan kiitos heitä ei ollut yhtään matkassa mukana. Minä kyllä julistan miehen esimerkillisen toiminnan rock-yhtyeen keulakuvana, miltei Jimi Hendrixin kitaran polttoon verrattavaksi klassikoksi. Ja jälleen kerran, kuka muuta väittää, on yksinkertaisesti väärässä.

 Keikan jälkeen keräilin taas tuloksia galluppiin ja olutta lasiin. Kumpienkin tulokset olivat samoja, näitä lisää. Todella nopean roudauksen jälkeen tuttu alkunauha alkoi vinkua kaiuttimista. Ja minun kohdallani se tarkoittaa, että ei muuta kun eturiviin. Lahtelaisen rockin tuhlaajapojat, eli Raaka-Aine tulisi varmistamaan, että yleisö nauttii menosta aina laituriin saakka. 

Raaka-Aine

Pojat lähti taas, kuten Juha Kankkunen aikanaan ralleihin. Alusta täysillä ja loppua kohti kiristäen. Jätkillä on kyllä soitto niin hyvin näpissä, että ei siinä jää tälläiselle rock poliisillekkaan paljoa sakotettavaa. Joten ei muuta kun koppalakki sivuun ja nauttimaan keikasta. Sieltä putoili taas vanhat lekat ja uusimman levyn tuotokset nätissä paketissa. Olisi muuten kiva kuulla joskus pojilta joku häiriintynyt cover tykitys, vaikka encoressa. Ei sillä, että
omat biisit ei potkisi, mutta ihan vaan vaihteluksi minulle. 

 Huomattavan paljon parempia kuvia kuin nämä minun kännykällä humalassa napsitut, tarjoaa seuraava linkki: 
https://fi-fi.facebook.com/vellamorock

Tähän loppuun on vielä todettava pari seikkaa. Ensinäkin, soundipoliittisesti ajateltuna tämä reissu ei olisi voinut kuullostaa yhtään paremmalta. Miehet jotka seisoo siellä mikseri pöydän takana hoitivat kyllä hommansa viimeisen päälle koko risteilyn ajan. Tämä ei tule yllätyksenä meille, ketkä olemme Raaka-Aineen keikoilla käyneet. Mutta noita näkymättömiä suuruksia ei koskaan kiitellä tarpeeksi, joten on syytä nostaa heitä esiin. Ja lopuksi. Tämä nyt saattoi tulla jossain kohtaa tekstiä ilmi, näitä lisää! 

Välillä jotain arkista ja vakavaa

Otetaanpa tähän kaiken festari humun keskelle palanen arkista pulman ratkontaa. Jotain todellista, jotain vakavaa. 
Minulla olisi nyt noin kaksi viikkoa aikaa päättää jatkostani. Eli olisi kuulemma kohteliasta ilmoittaa, että jatkanko bussien rakentelua vai suuntaanko kohti uusia haasteita. Toki meillä jäi työnjohdon kanssa hieman erimielisyyttä palkasta ennen kuin lomille lähdin, mutta todellisuudessa se ei ratkaise millään tavalla jatkoani firmassa. Siitä nyt pitää vain aina nillittää. 
Katsotaanpa asiaa hieman ensin minun kannalta.

Olen käytännössä melko samassa tilanteessa kuin reilu vuosi sitten. Eli jatkaakko tylsää tehdastyötä ja kirjoitella turhuuksia muutaman ihmisen luettavaksi? Vai keskittää kaikki tarmo sen oman jutun löytämiseen ja siinä oikeasti hyväksi kehittymiseen? Tai no ehkä se oma juttu liittyy ainakin jollain tasolla näppäimistön hellään hyväilyyn. Aikaisemmasta poiketen olen saanut vieläkin enemmän kannustusta, huomattavan paljon aikaisempaa korkeammalta taholta. Joka taas toisaaltaan on hieman sotkenut yksinkertaisen miehen päätä ja saanut jossain määrin haaveilut karkailemaan tavoittamattomien matkojen päähän. Ja samalla ehkä ajoittain hieman kasvattanut jonkinlaista pelkoa siihen, että tämä tie on aika nopeasti kuljettu, jos jatkan näin. Pelko kuljettaa, vaan ei vie perille.

No tuo nyt ei kauheasti avannut, mutta kokeillaan miltä tilanne näyttää firman kannalta, siis firman, jossa olen taas puoli vuotta työskennellyt. Vaikka firma on vaihtanut nimeä ja ollut konkurssissa, minulle se on aina koppatehdas.

Eli, minähän rakensin aikaisemmin koppatehtaalla busseja noin viisi ja puoli vuotta. Sitten otin ja lähdin. Ilman valtaisaa panostani bussi teollisuuden hyväksi, kului noin puoli vuotta ja yritys ajautui konkurssiin. Palasin samoihin hommiin tuossa alku vuodesta, eli noin puoli vuotta konkurssin jälkeen. Työskentelin siis konkurssipesän hoitaessa yritystä ja tulevaisuus ei kauhean pitkältä näyttänyt. Rautaisella ammattitaidolla ja työtovereita tsemppaavalla asenteella loin pohjaa kohti uutta nousua. No ei mennyt kuin muutama kuukausi ja Scania osti koko mökin. Ja nythän tulevaisuus bussin rakentamiselle Jokimaalla näyttää paremmalta kuin vuosiin. Eli kyllä minä jonkinlaisena sateentekijänä itseäni pidän ja olisihan se kiva, että se näkyisi esimerkiksi palkassa. Nuo edellä käydyt asiat on puhdasta faktaa, eikä mitää salaliittoteoriaa. Itse vanhana vedonlyöjänä uskon tilastoihin, ne kun ei koskaan valehtele. Joten on ihan aiheellista kysyä, kannattaako yrityksen riskeerata taas noin 150 ihmisen työpaikka, vain muutaman tuhannen euron takia?

Itse en ota paineita siitä, että jos päätän jättää laivan ja sen 150 matkustajaa ulapalle ilman purjeita. Uikoot sitten perkule! En minä voi aina olla heitä pinnalle nostamassa kun tässä olisi suunnitelmissa oppia lentämään omin siivin. Nyt on kyllä pakko myöntää, että tämä Jone Nikulankin kehuma Spitfire-olut saa maalailemaan aika isolla pensselillä ja mielikuvituksen lentämään hieman liiankin korkealle. Ja vasta yksi olut, toista en uskalla edes perään juoda.

Taas helppo hakea syy oluesta, eikä peilistä. Aika perus suomalaista ajattelua, enkä viittaa nyt puolueeseen. No, mutta nyt taitaa olla yhteenvedon aika. 
Elämä on liian lyhyt jossittelulle, joten siltä kantilta ei pitäisi olla vaikeaakaan päättää mitä tehdä. Mutta taas toisaaltaan, olen aika epävarma edelleenkin siitä, mitä oikeasti tahdon tehdä. Tämä joutava kirjoittelu vailla pelkoa kritiikistä on tuttua ja turvallista. Ja tarjous on muuten edelleen voimassa, jos negatiivisen palautteen määrä ylittää positiivisen, niin tämä blogi sulkeutuu alle vartissa. Ja se ei johdu siitä, että en kestäisi negatiivista palautetta. Se vain osoittaisi, että tälle ei ole kysyntää. Mutta mikäli bloggerin laskuriin on uskominen, niin joidenkin hullujen mielestä tälle tuntuu kysyntää olevan. Oikeastaan koko ajan kasvavassa määrin. Ja ihmettelen sitä edelleen, joka kerta kun yksin käyn yöpuulle. Ymmärrän toki eron negatiivisen palautteen ja rakentavan kritiikin välillä, kumpaakaan ei ole juurikaan tullut. Vaikka aihetta mielestäni olisi molemmille ja paljon. No nyt lipesi taas aiheesta niin paljon, että en enää tiedä mikä se varsinainen aihe oli. Taidan lähteä sitä miettimään viikonlopun ajaksi vaikkapa jonnekkin festareille. Kenties Lappeenrantaan Rakuuna Rockiin tai Hämeenlinnan Wanaja Festivaleille. Eli tämä olikin yllättäen taas paljon puhetta ilman mitään sisältöä. Varmaan valtaisa pettymys kaikille ketkä oletti löytävänsä vastauksen johonkin elämää suurempaan kysymykseen. Tilastojeni mukaan, heitä ei onneksi kovin montaa ole.

Festarimaraton osa 3/3

Tien päälle taas! Tämän kertainen ja tältä osaa viimeinen elävän musiikin parissa tapahtuva iloittelu suuntautuu Joensuuhun. Siellä järjestetään legendaarinen Ilosaarirock ja se saa toimia maalisuorana maratonissani. Kirittäjinä toimivat tällä kertaa Jykä ja Toni.

Perjantaina ponkaistiin pienten ylimääräisten koukkausten kautta tien päälle, tällä kertaa allekirjoittaneen sähläysten takia. Joiden yksityiskohtiin en aio tässä mennä tarkemmin. Päästiin kuitenkin suunnilleen aikataulussa liikkeelle ja se kai on tärkeintä. Samaan aikaan toisaalla, samaan Outokummun ainoaan hotelliin matkalla ollut työkaverimme seurueineen valitsi hieman erilaisen reitin. He matkaisivat Kouvola-Lappeenranta akselin kautta, kun me puolestaan menimme Mikkeli-Varkaus reittiä. Itse vanhana kaistaviivojen kaverina tein nopeat laskelmat ja julistin meidät voittajiksi jo kisan alussa.

Saavuimme Jyrkin kyydittämänä Outokummun Hotelli Malmikumpuun jo ennen neljää, kun viideksi oli sovittu kokoontuminen hotellin terassilla. Eli oli hyvää aikaa tutustua hotellin aulabaarin tuotteisiin ja viedä tavarat huoneeseen. Se kiertotietä käyttänyt autollinen saapui tasan kello 17:00 paikalle, joten eivät hekään myöhästyneet. 

Olimme siis Metalliliiton nuorten järjestämällä matkalla Ilosaarirockiin ja ohjelmana perjantaille oli Outokummun kaivoksiin tutustuminen, sauna ja ruokailu hotellin ravintolassa. Kävimme noin tunnin opastetulla matkalla kaivostyöläisen arkeen. Eli olimme heti iltapäivästä kauheassa tunnelissa.

Mielenkiintoisen ja hieman viileän tunnin jälkeen näimme taas päivän valoa. Ruokailun jälkeen meitä vietiin saunaan, mutta jätimme sen väliin. Saunan sijaan lähdimme pussikaljojen kanssa tutustumaan Outokumpuun. Samat kaksi BMW:tä ja muutama mopoauto pitivät huolen siitä, että liikenteen virta oli tasainen keskustassa. Eli pilluralli perinne voi ja elää täällä hyvin. Parturien määrä hämmensi aika tavalla. Noin Tonttilan kokoinen keskus piti sisällään neljä hiuksiin keskittynyttä yritystä. Tapahtumia lähistöllä on tietysti kesä aikaan runsaasti, joista itselleni mielenkiintoisimpana nousi ehdottomasti seuraava.

Harmi kun nuo lypsyjakkaran heiton sm-kisat olivat ehtineet jo mennä. Täytyy laittaa ensi kesälle ylös kalenteriin. Aikamme pyörimme kylällä ja sitten koko joukko suuntasi baariin. Itse istuin puolille öin kuunnellen paikallisten humalaisten herrojen kertomuksia karhunkaatamisesta. Kovasta uhosta huolimatta olen täysin varma, että niin pienet miehet ei varmasti saa karhua kaadettua kuin pullosta. Poistuin hotelliin nukkumaan ja valmistautumaan lauantain rock iloitteluun. Pojat kömpivät jossain kohtaa myös nukkumaan, joten kaikki selvisivät hengissä karhunkaatajien kynsistä.

Lauantai aamu aloitettiin tietysti aamupalalla ja suihkulla. Sitten odoteltiin kellon kiiruhtavan kohtaan 11:00, jotta bussi kyytimme veisi meidät Joensuuhun. Bussi oli ajallaan hotellin pihassa, mutta moottoritilan luukku ylhäällä. Ilmastoinnin hihna oli antautunut, mutta eihän se menoa haittaa. Ei muuta kun matkaan. 

No sitä riemua ei kauaa kestänyt, kun eläköitynyt kuljettajamme kaarsi linjurin tien sivuun. Heti aluksi oli selvää, että kuljettajasta ei olisi minkään remontin tekijäksi. Joten vapaaehtoisten huutelu alkoi jo ennen kuin vika oli tiedossa. Remmit oli hyppineet ristiin ja uusia olisi kuulema mukana, jos joku vain suostuisi ne vaihtamaan. Joku kyytiläisistä suostui ja noin puolen tunnin seisoskelun jälkeen olimme taas matkalla.

Vihdoin päästiin festarialueelle ja kuuman matkan johdosta jano oli lähes sietämätön. Ei muuta kun anniskelualueelle, mars! Hieman helpotti ja sitten tutkimaan tarkemmin ohjelmaa. Santa Cruz jäi Ruisrockissa näkemättä ja itse olen yhtyeen nähnyt ainoan kerran useampi vuosi sitten. Eli suuntasin kulkuni kohti keikka paikkaa. Pojat oli kyllä juuri niin tiukassa iskussa kun usealta taholta oli hehkutettukin. Harmi vaan, että heidän biisi materiaali ei vielä ole aivan hittiä hitin perään. Kesken keikkaa meni vielä muutamaksi minuutiksi sähkötkin, mutta se ei tunnelmaa latistanut. Sitten kaksi viimeistä kappaletta sai yleisön miltei sekaisin, heidän hittinsä Aiming High ja We Are The Ones To Fall. Noista pojista tulee vielä jotain, kuten sanoin jo aikanaan kun heitä Radio Rock risteilyllä jututin. 

En ole hetkeen nähnyt Herra Ylppöä ja Ihmisiä. Täällä siihen oli miltei ainutlaatuinen mahdollisuus, he kun lopettavat ainakin toistaiseksi tämän kesän jälkeen. Ylppö kun keskittyy jatkossa yhtyeensä Maj Karman uuteen tulemiseen. Keikka oli taattua Ylppöä, jossa yleisö eli mahtavasti mukana. Oikestaan vasta tästä lähti minulla festarit käyntiin, Santa Cruz oli hieman sellaista ihmettelyä osaltani.

Ylpön jälkeen riensin katsomaan Haloo Helsinkiä, mutta turhaan. Ilosaarirockin suurin virhe oli laittaa Haloo Helsinki telttaan soittamaan. Yhtye on niin isossa hypessä, että se vetää Ruisrockin rantalavan aivan tukkoon, niin teltta Ilosaaressa on aivan liian pieni heille. Yritin survoa hintelää vartaloani ihmismassan läpi telttaan, mutta se osoittautui toivottamaksi. Kuuntelin yhden kappaleen niin tiiviissä ihmiskasassa, että vähemmillä vaatteilla se olisi ollut eroottiininen kokemus, nyt se oli lähinnä neuroottinen kokemus. No onneksi näin yhtyeen kahtena edellisenä viikonloppuna, joten harmitus oli hallittavissa parilla oluella.

Seuraavana listalla oli Ruotsin sedät, eli Mustasch. En ollut heitäkään ihan pariin vuoteen tainnut nähdä, joten oli hyvä katsoa yhtyeen nyky kunto. Ja heti ensi soinnuista alkaen oli todettava kunto kovaksi. Laulaja Ralf Gyllenhammar oli oppinut uusia suomenkielen sanoja, joita hän toisteli tiuhaan. Teurasta hirvi! Raikui useasti ja toimi hyvänä esimerkkinä kielten eroavaisuuksista, kun hän kertoi vastaavan ruotsiksi. Slakt älg, ei ole olleenkaan niin rock uskottava kuin suomeksi. 

Viiksimiesten setin jälkeen kävin hetken kuuntelemassa tulevia suomithrashin suurnimiä, eli jyväskyläläis poppoota nimeltä Lost Society. Ja kyllähän potkii! En montaa kappaletta jäänyt kuulemaan, koska hinku Stam1nan keikan eturiviin pakotti poistumaan paikalta. Sainkin seurakseni Tonin ja Jykän, jotka huutelivat anniskelualueen varjoista minulle. 

Kun Stam1na kutsuu, minä kuuntelen. Ja voi pojat! Joka keikan jälkeen on sellainen fiilis, että ei tuosta enää meno riehakkaammaksi muutu. Niin kyllä se vaan tuntuu muuttuvan. Aivan pelkkää mahtavuutta jälleen kerran. Laulaja/kitaristi Hyrde, otti pikkaisen roolia juoksentelemalla kesken keikkaa ympäri festivaalialuetta kitaroineen. Kaikkina kolmena näkemänäni viikonloppuna on settilista muuttunut sopivasti, tietysti tietyt uusimman levyn biisit on pakko soittaa, mutta vaihtuvuus muiden kappaleiden osalta on ollut vähintäänkin riittävää. Olen tässä kyllä hieman seuraillut missä pojat loppu kesän keikkailee ja suurella todennäköisyydellä Ilosaaren keikka ei jäänyt osaltani viimeiseksi Stam1na keikaksi tältä kesältä. Stam1nan ukoista on vaikea saada kuvaa kesken keikan, he perkuleet kun eivät pysy hetkeäkään paikallaan.

Tuohon videon kappaleeseen loppui Ilosaarirockin setti.


Stam1nan jälkeen on aina hieman tyhjä olo, niin tälläkin kertaa. Se ei tarkoita, että olisi nälkä, mutta lähdimme silti etsimään ruokaa. Koska ohjelmistossa ei ollut meitä kiinnostaneita bändejä, niin poistuimme koko alueelta. Stam1nan jälkeen nyt ei tarvitsisikaan olla ainakaan tuntiin mitään bändejä, näkyy olevan monella keikalla olleilla takit aika tyhjinä. 

Ihmettelimme nuorison määrä porttien ulkopuolella. Siis tuhansia ihmisiä sekoili humalassa pitkin Joensuun katuja. Matkasimme jonnekkin pikku pubiin, olikohan nimeltää pikkukarhu tai joku sinnepäin. Ihmiset olivat yllättäen ystävällisiä ja lähtiessä otimme mustikkashotit, jotka maistui erityisen hyville.

Jäljellä oli enää yksi keikka jota odotin. Ihmettelimme miksi lauantain viimeisenä yhtyeenä soittaa Happoradio. Se on kyllä hyvä live bändi ja heillä on paljon tunnettuja kappaleita, mutta onko heistä ihan viimeiseksi päälava bändiksi? No syy selvisi kun yhtye huudettiin lavalle, hehän ovat Joensuusta kotoisin ja suosio täällä päin kuulema huomattavaa luokkaa. Alku keikan katselin kauempaa Tonin ja Jykän kanssa, mutta he muistivat yhtäkkiä, että se syöminen unohtui kaiken höpöttelyn välissä kun kävimme kaupungilla. Joten he painuivat kohti ruokakojuja ja minä painuin eturiviä kohti. Hieno keikka huipentui Che Guevara-hittiin ja ilotulituksiin. Tai siihen keikan olisi pitänyt ainakin loppua, mutta he päättivät vielä soitella Ateistin Aamuhartaus-nimisen kappaleen heidän uusimmalta levyltä. En sitä jäänyt kuuntelemaan vaan suuntasin bussille. 

Happoradio liekeissä

 Kun olimme saaneet melkein kaikki bussiin, melkein ajoissa, lähdimme ajelemaan kohti Outokumpua. Pojat kehuivat edellis iltana hotellimme alakerrassa olevaa yökerhoa. Se oli pakko käydä katsastamassa. Huomasin tulleeni voimakkaan ylimainostuksen uhriksi. Lahessa kuuluu monessa mopoautossa olevan rajummat poppivehkeet, kuin tuon yökerhon tanssilattialla. Oli siellä oikein dj kopissaan, että ihan maailmanluokan meininki. Harvoin vaan pystyy tanssilattian vieressä juttelemaan normaalilla äänellä. Votkarussian oli kyllä niin kirkas, että siinä oli varmasti enemmän viinaa kuin Schweppisiä. Paikalliset urhot hieman mulkoilivat minua ja piilottivat neitonsa selkiensä taakse, kun paukkasin pikku takissani paikalle. Ja perinteiset "Vitun hippi!" huudot raikuivat kun poistuin paikalta. Käväisin nakkikioskilta hekamassa lihapiirakan joka oli mallia, kaikki kertaa kaikki. Siinä vielä tuli joku paikallinen länkyttämään pitkistä hiuksistani, johon vain tokaisin, että noin paljonko pelottaa, että etelän poika tulee ja vie teidän naiset? Ei se oikein osannut vastata siihen mitään kuin mutinaa. 

Sunnuntai käynnistyi taas aamiaisella ja suihkulla. Ja sitten taas bussiin, jonne Toni oli löytänyt matkaseuraa.

 
Alku päivä ei tarjonnut meille oikein mitään lempi yhtyeitä, joten lähdimme kiertelemään Joensuuta. Löysimme tyylikkään olutravintolan, josta sai myös makkaraa. Itse en oikein ole erikoisoluista innostunut, mutta maistaa piti jotain tummaa olutta. Sinne se katosi kapeisiin kasvoihin samalla tavalla kuin vaaleakin. Otimme hieman paikallista makkaraa ja naatiskelimme hienosta kelistä. 

Suuntasimme festivaalialueelle vasta kun Jenni Vartiainen aloitteli settiään. Katselimme sitä hieman sivummalta, hänet kun näimme Provinssissa jo pari viikkoa aikaisemmin. Yleisöä oli kyllä mukavasti, vaikka ei aivan lauantain määriin päästykkään.

Seuraavana oli sitten Kouvolan kaihokkaat, eli Viikate. He esiintyivät samassa teltassa kuin Haloo Helsinki, mutta eivät nauti aivan samanlaista kansan suosiota, joten teltassa oli hieman väljempää. Suhteellisen täynnä teltta oli, mutta nyt mahtui hieman tanssahtelemaan ainakin takaosassa. Setti oli aivan sama kuin Provinssissa, muutamalla lisä kappaleella. Minä Kuorsaan Verta ja Pohjoista Viljaa ei ollut mahtunut Provinssin hieman lyhyempään settiin, mutta Ilosaaressa ne soi. Tasaista Viikate meininkiä, joka monelle muulle bändille tarkoittaisi huikeaa keikkaa. Kaarle esitti jopa oikein taikatempunkin, joka olikin varsinainen silmänkääntö temppu. Eli pikkaisen huumoria, muutoin niin alakuloiseen soitantaan.

Viikatteen jälkeen poistuimme alueelta ja kävimme juomassa muutamat pussikaljat kaupungilla. Takaisin tulimme hyvissä ajoin ennen kuin Alice In Chains, tuo festareiden suurin nimi päättäisi koko shown. No minä tietysti monikulttuurisena ihmisenä oli hyvin tietoinen, että jalkapallon mm-kisojen finaali olisi alkamaisillaan. Seurailimme sitä muutamilta screeneiltä. 

Toni oli löytänyt netistä jutun, jonka mukaan Ilosaaresta sai pontikkaa, ihan luvallista pontikkaa. Järjestyksenvalvojat ei olleet moisesta kuulleetkaan, joten ei auttanut kuin luottaa omiin vainuihin. Löysimme kojun melko nopeasti ja ei muuta kun maistelemaan.

Oli kyllä todella hyvää, ja paskat ollu! Mutta pysyi sisällä ja se lienee tärkeintä. Sitten takaisin seuraamaan Saksan ja Argentiinan välistä finaalia. Alice In Chains aloitti oman settinsä ja hetken kuluttua alkoi myös finaalin toinen puoliaika. Finaalista huolimatta keikka oli katsomassa reilusti porukkaa. Onneksi yksi srceeni oli tuotu lähelle päälavaa, jotta oli mahdollista seurata ottelua ja keikkaa saman aikaisesti. Bändi oli varsin tietoinen finaalista ja tasaisin väliajoin lavalla kävi joitain hahmoja kertomassa mikä on tilanne. Keikka oli aikamoista laahausta, genrenä ei ehkä ihan lemppareitani. Mutta ne kaikki hitti biisit jotka tunnistin, soivat kyllä komeasti. Tulipahan nuokin maailman tähdet nähtyä, mutta nyt tärkeämpiin asioihin. 

Eli olipa kyllä mielenkiintoinen finaali. En oikeastaan ensimmäistä puoliaikaa niin kauhean tarkkaan nähnyt, mutta toisesta lähtien kyllä. Keikka loppui samaan aikaan kun toinen jatkoaika alkoi. Tunsin olevani vähemminstöä, kun niin moni hehkutti Saksaa. Liekö vain siksi, että Saksa oli suurempi voittaja suosikki. No kuten urheilussa usein, niin nytkin parempi voitti. Olihan Messillä vielä se vaparipaikka, mutta hänestä ei tällä kertaa ollut ratkaisijaksi ja liekö enää ikinä mm-finaaliin pääsee. Saksa oli tasaisen vahva joka osa-alueella, mutta ei finaali todellakaan ollut mikään läpi huuto juttu heille. Kaikkien aikojen kisat, enkä taida olla mielipiteeni kanssa yksin. Et itkeä saa Argentiina! Hieno esitys läpi kisojen. Tavallaan onni, että peli ei venynyt rankkareille. Oli nytkin kiire ehtiä bussille joka lähti yhdeltä. Olin varttia vaille paikalla, joten pilkkujen jälkeen olisin saanut etsiä taksin itselleni. Se kuulema maksoi reilut 80 euroa Outokumpuun.

Nyt on sitten päästy festari maratoni maaliin ja on aika tyhjä olo. Kovasti tässä on tullut keikkakalentereita katseltua ja olisihan tuossa vielä monet festivaalitkin jäljellä. Mutta niistä en sitten enää rankaise teitä kirjoituksillani.

Festarimaraton osa 2/3

Reissu miehen tiellä pitää! Joten ei muuta, kun matkaan taas veli hopea! Tämän kertainen ilakointi live musiikin parissa sijoittuu Turkuun ja sen legendaariseen Ruisrockiin. Itselleni tämä on ensi kerta Ruississa ja niin on myös matkakumppanilleni Johannekselle.

Nyt lähdimme siis edellis reissun isku ryhmän sijaan, vankkana taisteluparina liikkeelle. Suoritimme aluksi moottorimarssin Turkuun ja löysimme paikallisen jäähallin melko vaivatta. Auton naamioimme maastoon ja sykähdimme teltta olalla valtaamaan maata, jonne uljaan maamerkkimme pystyttäisimme. Auto oli noin 200 metrin päässä telttapaikastamme, joten sinne oli hyvä jättää juomat lukkojen taa.

Meidän teltta on mallia duo ja se onkin oiva kapistus nopeita aseman vaihtoja silmällä pitäen. Ostin nimittäin 39 eurolla semmoisen kiireisen miehen teltan, joka mainoksen mukaan pamahtaa itsestään aukin, kun se pakkauksesta ulos kuoritaan. Ja voi pojat, niin se tekikin. Ehdin ottaa teltan kasassa kahlinneen kuminauhan irti ja todeta taisteluparilleni, että mitähän tälle seuraavaksi tulee tehdä? Samassa teltta laukesi silmilleni partiopojan herkkyydellä. Hetken roikun teltan liepeessä kiinni, se perkule kun pyrki kohden taivasta yllättävän tuulenpuuskan avittamana. Meidän tiiviistä rivistä ei niin vain karkailla, joten pienen kurinpalautuksen jälkeen saimme rintamakarkurin seisomaan asentoon, sille määrätylle paikalle. Sitten ei muuta kuin narut kiinni ja tuulen suojaan.

Sovimme poterovahti vuorot ja suuntasimme autolle noutamaan virvokkeita illan taisteluihin. Kun sotamaalaukset oli maalailtu kauniille kasvoillemme, oli aika hypätä festaribussin kyytiin. Matkaa oli noin kuusi kilometriä. Bussi ei vie täällä aivan rintamalle asti, mutta noheville taistelijoille parin kilometrin jalkamarssi vain nostaa fiilistä. Kohti ääretöntä ja sen yli!

Saavuimme paikalle kun Sonata Arctica aloitteli settiään. Se kuullosti niin tasapaksulta, että emme sitä jaksaneet kauaa katsella. Alueena Ruisrock on aivan valtaisa, kun vertaa aikaisemman viikonlopun tannerta, Provinssia. Lähdimme sitä siis tutkimaan ja löysimme ruokakujan. Söimme mapet, eli makkaraperunat. Ihan jees, mutta parempaa tahdoimme, 7 pistettä.

Minulle oli mainostettu Ruotsalaista Mando Diao:ta ja se aloittikin soittoaan Louna lavalla. Annoimme heille neljä kappaletta aikaa vakuuttaa meidät, mutta nyt oli todettava Jone Nikula maisesti, ei jatkoon. Poistuimme paikalta ja vastaan käveli vanha tuttavani, Lede. Hän on siis laulaja kitaristi bändissä, jolle olen joskus pientä roudaus apua toimittanut. Olipa mahtavaa nähdä hippiä, joka on aina hyvällä tuulella ja olipa hänellä myöskin näyttävä daami kainalossa. Saakelin rokkarit vie kaikki naiset ja tälläinen hiljainen ruonoilija poika saa kokea Turussa naisen kosketuksen vain turvatarkastuksessa. On se niin väärin! Tuosta hieman poikien musisointia, Requiem-X.

 Kävimme kiertelemässä hetken aluetta ja kuuntelemassa kun Erin honotti vanhasta naisesta hunningolla. Sitten puhelin alkoi surista sen merkiksi, että yhtä aikaa kanssani Launeen ylä-astetta käynyt rap suuruus aloittaisi keikkaansa. Kuka muu muka, kun Lahen oma poika Cheek. Itselleni ei oikein putoa hänen tuotanto, mutta täytyihän se mennä katsomaan mistä parikymppiset misut diggaa ja samalla tietysti katsella niitä misuja. Seuraamme liittyi Johanneksen parempi puolisko Anna, joka oman lottayhteisönsä kanssa oli majoittunut hotelliin, mokomat porvarit. 

Noin 70 ah-ähkäisyn jälkeen keikka loppui ja me siirryimme kohden saarilavaa. Aluksi siellä roimi toisen Suomen keikkansa tänä vuonna heittänyt Children Of Bodom, joka ei kyllä kauheasti jättänyt jossiteltavaa. Ilta alkoi painua jo mailleen, kun vuorossa oli oma nuoruuden suosikkini, The Offspring. Aivan käsittämätön setti, joka koostui aluksi kokonaisuudessaan Smash-albumin kappaleista. Joka onkin ainoa albumi, jonka yhtyeeltä omistan. Encoressa tuli muutama tuoreempikin veisu. Meni heittämällä kaikkien keikkojen top viiteen missä olen ollut. Suoranainen matka teini aikoihin.
 

Keikan aikana bongasimme todella komean t-paidan, jota pitää hieman alustaa seuraavalla videolla.

Eli Pepe Willberg oli joskus jossain visailussa ja Pepellä oli hyvä putki päällä, joka katkesi nolosti. Aamulypsyssä tätä on melko tiuhaan naurettu ja näköjään sille on muutkin nauraneet kuin minä.

Harmikseni en parempaa kuvaa saanut. Paidan suosiosta kertoo paljon seuraava. Menin ylistämään hepulle tämän koomista paitaa, niin hän totesi vain, että ei aio seuraavana päivänä sitä enää pukea. Selkään taputtelut olleet ilmeisesti sitä luokkaa, että alkoi haitata ryhtiä.

Perjantai olikin keikkojen suhteen osaltamme ohi, tai kävimme hetken notkumassa lottien pyynnöstä David Guettan keikalla. Jostain hämmentävästä syystä, eli varmaankin alkoholista johtuen minua luuli muutamakin nimettömäksi jäänyt hahmo juurikin tuoksi Davidiksi. Itse en moista yhdennäköisyyttä oikein näe, mutta minä en täysin tiedottomassa tilassa paikalla heilunutkaan.

Poistumme paikalta kun keikka oli vielä kesken. Ajatus oli, että pääsemme nopeammin bussille, kun suuri osa yleisöä jää todennäköisesti katsomaan tuota suuren maailman tähteä. Minulle oli paljon mainostettu festarialueelta pois kävelyä moderniksi Via Dolorosaksi. Ei se siltä kyllä tuntunut, johtuen varmaan siitä, että olimme todella skarpissa kunnossa molemmat.

Busseille oli valtavat jonot, mutta suurin osa pyrki onneksemme keskustaan meneville maksulliselle busseille. Me olimme menossa ilmaiselle, HK-areenaa kohti menevällä linjurilla. Yksi bussi lähti kun saavuimme paikalle ja olimme jonossa siinä määrin etulinjassa, että seuraavaan tulisimme mahtumaan kyytiin. Mutta eihän sitä meinannut tulla ollenkaan. Reilun tunnin odottelun jälkeen alkoi ihmisillä hieman hermot mennä ja röyhkeää etuilua oli havaittavissa. Minä hieman korkeampi arvoisena huutelin alokkaita takaisin ruotuun. Joku kävi kysymässä järjestyksenvalvojalta, että onko sieltä edes enää mitään bussia tulossa? Keltaliivinen ei osannut vastata. Kylmäkin alkoi hiipiä pikku takkini alle. Joku toivottoman nuorisomme edustajista käppäili tomerasti jonon etulinjaan, jossa päivystimme. Hän kysyi ensin, että minne tämä jonon bussi menee? Joku neitokainen huusi, että Artukaisten leirintäalueelle. Sitten heppu kysyi, että miten kaukana jonon pää on? Minä puolestani otin tässä kohtaa vastaus vuoron ja huusin, että taitaa olla kohta Artukaisissa. Poika poistui pää painuksissa, komean naurun remakan saattelemana.

Viimein sitten bussi saapui ja kun karmean rynnimisen jälkeen olimme bussin ovella, alkoi aivan järjetön työntäminen, jossa meinasi heikommat jäädä jalkoihin. Onnistuimme livahtamaan auton sisään ja kuljettajalla oli täysi työ saada ihmiset oven välistä pois. Kun auto viimein liikkui, oli se kyllä niin laittoman täynnä ihmisiä, että jos paikallinen miliisi olisi sen ratsannut, niin kuskin ajot olisi ajeltu pitkäksi aikaa. Mutta hänen onneksi poliisit käänsivät päänsä, kun ohitimme heidän liikenteenohjaus yksikkönsä.

Kaiken edellä käydyn bussi sekoilun ja teltta-alueella hortoilun jälkeen pääsimme nukkumaan joskus kuuden aikoihin. Heräsimme parin tunnin päästä, kun aurinko porotti telttamme sisälämpötilan varovaisen arvion mukaan noin 70 asteeseen. Tempaisimme teltan "ovea" auki ja jatkoimme unia. Kun noin kymmenen aikaan kuumuus kävi moisille sisseillekkin sietämättömäksi, oli aika nousta ylös. Naapuri teltalla käkkärä tukkainen herrasmies oli myös huomioinut kestämättömän kuumuuden ja ponkaisi kalsarisillaan ulos teltastaan. Toivottelimme herralle huomenet, mutta hänestä emme saaneet keskutelukumppania. Sen verran oli ilmeisesti ottanut meitä enemmän illan aikana märkää, että hän näytti aivan tykistökeskityksestä juuri ja juuri hengissä selvinneeltä.

Aamuinen näkymä

Naamioimme teltan ja marssimme jäähallin suihkutiloihin. Pikaisen suihkun jälkeen sykähdimme autolle ja aloimme käydä päivän keikka ohjelmaa läpi. Pipo päähän, bleiseri olalle ja taskut täyteen lonkeroa. Sitten ei taas muuta kun bussille.

 Tätä tahtia tästä tulee tylsistyttävän pitkä, jos nyt kukaan on ilman väli kuolemaa tänne asti edes päässytkään. Joten aloitan tiivistyksen, tai sitten en. Katsotaan miten käy.

Taitaa olla menossa minulla joku hieman pidempi tarina Johannaksen asennosta päätellen

Saavuimme festarialueelle ajoissa. Niin ajoissa, että portit olivat vielä kiinni. Mutta hetken odottelun jälkeen saimme kirmata miltei ensimmäisinä laajaa Ruissaloa. Menimme tietysti syömään ja nyt haukattiin paskaa. Kebabkoju oli viikonlopun pohjanoteeraus ja se kyllä harmitti moisia kulinaristeja, 2 pistettä. Lauantain ensimmäinen akti oli stand up:ia, vaikka me sen istuvilleen katsoimmekin. Ensimmäistä humoristia en nimeltä muista, mutta toisen kyllä. Se oli Ismo Leikola ja polkaisi kyllä päivän käyntiin aivan mahtavalla tavalla. Seuraavaksi loimme nokkelan taktiikan, jolla maksimoimme kummankin tarpeet. Johannes meni katsomaan Stigiä ja minä Happoradiota. 

Happoradion harvinaisen tyylikäs laulaja, Aki Tykki johdatti bändinsä jälleen tutun loistavaan meininkiin. Vierailemassa lavalla kävi yhden kappaleen ajan myös PMMP:stä tuttu Mira Luoti. Mira oli aikalailla viimeisillään paksuna ja huikkasikin yleisölle, että ottakaa eturivissä kiinni, jos vauva päättää sukeltaa ulos.

Keikan jälkeen riensin sopimaamme kohtauspaikkaan ja sitten jatkoimme jälleen duo pohjalta. Menimme hetkeksi katsomaan ja siis nimenomaan katsomaan Anna Abreuta. Biisit oli ihan shitiä, mutta kyllä sitä tarakan veivausta jaksoi hetken katsella. Oli aika lähteä kaljalle.

Olut maistui petollisen hyvältä ja sitä hörpimmekin aina sopivissa väleissä. Seuraava keikka oli isolla Niitty lavalla ja yleisön keinutuksesta vastaisi tyylikkäästi harmaantunut J.Karjalainen. Aivan mahtava keikka! Olen kyllä J:n nähnyt aikaisemminkin, mutta nyt oli fiilikseen täydellisesti osunut suoritus. Keikan jälkeen kävin virtsalla ja kiinnitin huomion fillariparkkiin. Muutama putkikameli oli parkkeerattu aidatulle alueelle.

Seuraavaksi hajaannuimme jälleen, kun Johannes lähti katsomaan JVG:tä. Minä puolestaan lähdin seuraamaan Lemin kauniita ja rohkeita, eli Stam1naa. En ole aivan varma olenko bändiä hehkuttanut aikaisemmin, joten varmuuden vuoksi muutama sananen. Aivan älytön keikka jälleen kerran! Siis se energia, joka noista Etelä-Karjalan miehestä huokuu lavalla, on kaltaiselleni varjoissa vaeltavalle rock uskovaiselle aurinkoakin valaisevampaa. Aivan ehdottomasti Suomen kovin live bändi! Jos joku muuta väittää, on yksinkertaisesti väärässä.

Stam1nan jälkeen kohtasin Johanneksen jälleen sotilaallisen tarkasti sopimassamme lokaatiossa. Minun oli tarkoitus mennä seuraavaksi katsomaan nuoren polven rymistelyä Lost Societyn keikalle, mutta Stam1nan jälkeen oli parempi hieman laskea sykettä. Siihen sopi loistavasti Samuli Putro. Putro heitti tutun setin, hienosti soitettuna ja hauskoilla väliläpillä. Viimeistään kappale, Älä huuda mulle, pisti jälleen yleisön sekaisin kuten niin usein ennenkin. 

Keikan jälkeen syötiin pulled pork setit, jotka oli kyllä hyvät ja ranskalaistan kanssa ihan täyttävät.

Käppäilimme alueella odotellessamme Michael Monroen keikkaa. Taisimme siinä muutaman oluenkin nauttia. Monroe oli taas oma sekopäinen itsensä ja kiipesi helvatin korkealle lavarankenteisiin. Otti jälleen yleisönsä ja osoitti taas nuoremmilleen kuinka rock bändiä johdetaan. Keikan aikana seuraamme liittynyt Anna alkoi olla nälissään. Keikka loppui Hanoi Rocks klassikkoon, Malibu Beach nightmare, suuntasimme loppu sointujen kaikuessa ruoka kojuille. Anna arpoi ruokia ja me herrasmiehinä odottelimme. Istuskellessani joku kaunis neito vilkutti minulle, vaikka hänellä oli mies kainalossaan. Ihmettelin neidon röyhkeyttä ja ehdin epäillä hänen uskollisuuttaan miestään kohtaan. Kunnes näin miehen neidon takana. Sehän oli taas vanha tuttavani Lede. Ja mies oli jälleen yhtä hymyä ja heitimme hyvää jerryä tovin. Mahtava heppu kertakaikkiaan. Vaihdoimme nopeasti kuulumiset ja kerroimme illan suunnitelmat. Samoilta vaikutti, eli seuraavaksi Haloo Helsinki!  

Anna sai vihdoin ruokaa vatsaansa ja lähdimme etsimään paikkoja keikalle. Siinä sivussa jututin järjestyksestä vastaavia henkilöitä ja he olivat yhtä pöyristyneitä roskaamisen ja sikailun määrästä kuin minäkin. En kyllä ihan tajua. Vaikka nyt festareilla kännissä kuuluu hieman ollakkin, niin miksi pitää vetää sellaiset jumit, että ei muista yhtään bändiä ja kuseksii pitkin myyntikojujen seiniä. Ja tuossa oli vasta naiset. Keskustellessamme tunsin oloni taas pieneksi, kun ohi ajoi ruotsinlaiva. Josta on ilmeisesti ihan järjestyssäännöissä kehoitus, että siitä on kuva laitettava.

Mutta taas takaisin keikan odotteluun. Ehkä Haloon keikkaa on turha tässä hehkutella, iltapäivälehdet teki sen puolestani. Hyvää settiä oli kyllä ja yleisö nautti. Ehdottomasti yksi festareiden koho kohdista, vaikka vanhalla meinasi alku keikan vähän jalat painaa. Pääsinpähän minäkin hieman tanssittamaan joitain daameja loppu keikasta.

Loppu illan ohjelma ei tarjottu meille enää mitään nähtävää, joten poistuimme alueelta. Bussiin pääsimme tällä kertaa suoraan kävelemään ja olimme noin kahden aikaan jo teltalla. Unta kupoliin ja katseet huomiseen. Minä heräilin muutaman kerran kauheen tärinään. Se sama perkuleen makuupussi, joka minua valvotti ja piti lähes hypotermian partaalla Norjan reissun öinä, saa tämän retken jälkeen lämmittää jotain kaatopaikan asukkia. Onneksi suonissani virtasi hieman normaalia glykolisempi veri ja sain unesta kiinni. Aamulla heräilimme joskus yhdeksän aikaan paahtavaan kuumuuteen, josta sauna Timokin olisi kateellinen. Eli se on siis sunnuntai ja teltan kasaus, helppo homma.

Ei muuten ollut! Ohjeet on kyllä niin seikkaperäiset, että niiden taitos ohjeilla teltastamme olisi tullut jonkunlainen liidokki. Puolisen tuntia me ähersimme ja juuri kun meinasin, että tempaisemme sen jeesusteipillä nippuun, niin viehättävä neito riensi hätiin. Tässä kohtaa viimeistään jokainen toivottavasti ymmärtää ironisen sävyn sotilas viittauksissani. Me pojat katselimme ihmeissämme, kun tyttö tempaisi teltan pakettiin ja toivotti hauskaa päivän jatkoa. Minä yritin vielä kehitellä tapaa jolla olisin avun korvannut, mutta mitäpä minä uusavuton olisin voinut moiselle toiminnan naiselle tarjota? Ainostaan tarjosimme vain hyvät naurut, kun hän oli vierestä sähläystämme katsellut.

Kävimme suihkussa ja vaihdoimme puhdasta ylle. Siirsimme leirimme autolle ja otimme aurinkotuolit esiin. Juttelimme elämän suurista asioista, eli lähinnä motocrossista ja söimme rinkeleitä. Rock'n Roll! Johannes joutui jättämään lonkerot ja muut hyväkkäät juomatta, koska hän toimi kuljettajana kotimatkan. Minä otin sitten hänen puolestansakkin, vaikka kolmantena päivänä ei enää pelkät miedot päähän nousekkaan.

Alueelle pääsimme jälleen bussilla, ilman isompia jonotuksia. Käppäilimme rauhassa kunnes kuiskaava ääni kutsui ylhäältä. Ei kai nyt vielä ole Pasin aika? No ei todellakaan, vaan ääni tuli Finnairin isosta teltta/terassi hässäkästä. Meidät kutsuttiin jonnekkin VIP parvelle, koska kello oli vielä niin vähän, ettei siellä ollut vielä kaikki kutsutut saapuneet. Saimme ilmaiset limut, kahvit ja keksit. Potkin siinä jonkun promotytön kanssa palloakin aikani kuluksi. Joo, todellinen hurmuri! Sieltä ylhäältä katsoimme Jukka Pojan keikan. Sehän oli tuttua polvien notkuttamista ja chillii menoo.

Keikan jälkeen hyvästelin mukavat promotytöt. Harvoin on neidot minulle noin ystävällisiä. Tosin tajusin vasta myöhemmin, että perkele! Kai ne on ystävällisiä, kun niille maksetaan siitä. Naisiin ei voi pieni Pasi luottaa. Se mihin pystyin luottamaan, oli seuraava bändi, The Local Band. Eli sehän koostuu sellaisista aloittelevista muusikoista kuten Jussi69 ja Alexi Laiho. Eli Children Of Bodomin keulamies, joka on valittu useaan otteeseen maailman kovimmaksi kitaristiksi. Laulusta vastasi Reckless Loven Olli Herman ja basistina hääri Santa Cruzin Archie. Heitä mainostettiin paljon ennen festareita ja olihan se pakko nähdä miten he suoriutuvat todella vähillä treenauksilla. Setti koostui mm. Mötley Cruen, Van Halenin ja Bon Jovin kappaleista. Ja oli täydellisesti luottamukseni arvoinen. Huikeaa settiä! Jos joku tolvana epäili Laihon kitarointi taidon rajoittuvan vain nopeaan tilutteluun, niin oli pahasti väärässä. Enpä ole aikaisemmin Ollin lauluista aivan täysillä diggaillut, mutta noihin biiseihin ja kokonaisuuteen en pysty ketään muuta paremmin sopivaa siihen nimeämään. Etenkin Mötley Cruen biisit kuuntelin erityisellä tarkkuudella ja hän suoriutui niistä miltei täydellisesti. Ehdottomasti festareiden parhaimmistoa. Jos kiireiset miehet joskus vielä ehtii keikan heittää, niin takuulla olen paikalla.

Sitten oli taas aika hieman rauhoittua ja fiilistellä. Pari kertaa olen tainnut ottaa puheeksi kevään ja kesän aikana yhtyeen nimeltä Kolmas Nainen. Pauli kostutti tällä kertaa hieman nuorempienkin tyttöjen pöksyt ja tarjosi meille miehille jälleen tuttua charmikasta tulkintaan. On kyllä sanottava, että niin J.Karjalainen kuin Kolmas Nainen on aivan mahtavia livenä jo senkin takia, että siellä ei bändin herroilla paljoa soittimet käsissä tärise. 

Seuraava akti oli minulle paljon hehkutettu Tame Impala. Aussi bändi, joka laittoi ensinäkin taustalle sen sortin valoshown, että kuvien ottaminen oli silkka mahdottomuus. Näin aivan kaiken vihreänä seuraavan vartin ajan. Jone Nikula sisälläni heräsi jälleen, nyt jo kahden biisin jälkeen. Ei jatkoon, ja poistuimme paikalta. Poistuimme kohden ranta lavaa, jossa esiintyisi kaikkien tuntema ja arvostama Vesa-Matti Loiri. Meillä oli hyvää aikaa, joten mehän menimme syömään. Festareiden parhaat safkat oli tosi asia, kun nautimme pitaleipä henkisen barbegue beef setin, 9 pistettä. Odottelimme keikan alkua ja kun juontaja tuli lavalle lähdimme siirtymään peli paikoille. Luikimme salamyhkäisesti aivan lavan etu osaan. Vesku tuli, näki ja voitti. Siis aivan ihokarvoja nostattava keikka. Hieno nähdä kuinka nuorisokin osasi antaa vanhalle mestarille, hänen arvoisensa suosionosoitukset. Lapin kesä ja Hyvää puuta sai jopa meikäläisenkin hieman herkistymään. Kohtalokas samba osoitti Loirin mahtavat esiinyjän taidot, siitäkin huolimatta, vaikka mies istui penkissä koko keikan ajan. Aivan huikea hahmo ja täydellinen päätös mahtaville festareille. Jäihän sinne vielä jotkut poistoaukon veivaajat laulelemaan lontooksi, mutta me pojat lähdettiin kotia.

Ostin vielä lähtiessä The Local Bandin paidan sen komeasta kuosista johtuen.

Seuraavaksi on sitten Joensuun Ilosaarirock. Siitä sitten lisää viikon päästä, jotta saadaan tämä saaga, tarkoitan farssi päätökseen. Tähän kuvaan, tähän tunnelmaan tällä kertaa.

ps. Nyt ei sitten jaksa katella kauheasti kirjoituserheiden perään. Antakkee armoa sen verran...