Vakavaa asiaa parisuhteista

Olen törmännyt usein parisuhteista puhuttaessa termiin, vakava parisuhde. Meillä Tonttilan keittiöspykologian laitoksella ei oikein ymmärretä termiä. Miksi ihmeessä parisuhteen tulee olla vakava? Minä ainakin kannatan humoristista parisuhdetta. Seuraavan kerran kun saan pakit lauseella "en etsi tällä hetkellä vakavaa parisuhdetta", aion todeta seuraavaa "nyt sinua arvon neiti onnisti, sillä minä olenkin humorististen parisuhteiden vankka kannattaja". 

Vai onko humoristinen parisuhde sittenkään takuu pitkään ja toimivaan suhteeseen? Tuskin, sillä eihän kahden täysin erilaisella ajattelutavalla varustetun yksilön yhteiselossa voi täysin välttyä konflikteilta. Se on varmasti kaikkien hyväksymä lähtökohta hetero pohjaisessa parisuhteessa. Kun lämmin- ja kylmäilmavirta kohtaa, tulee aina myrskyä. Enkä viittaa nyt naisen kuukautisiin. Vaan siihen kuinka naisella on omanlaisensa visio kuinka arkisia asioita tulisi toteuttaa. Ja sitten on se toinen, se oikea visio, miesten visio. Olisi kyllä sama kuin kirjoittaisin samalla oman muistopuheeni, jos jättäisin tämän tähän enkä korjaisi tuota yhtään. 

Eli, onhan naisilla oikeasti usein ihan pointtinsa tiettyjen asioiden monimutkistamisessa, mutta se harvoin aukenee meille putkiaivoille. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt kaikenlaiselle turhalle ja liialliselle draamalle. Hyvä parisuhde on mielestäni tv-termillä sanottuna, draamakomediaa. Liika komiikkakin muuttuu tylsäksi ajan saatossa, mutta sopiva määrä draamaa tuo yhteiseloon syvyyttä. Toki silloin ollaan liian syvällä kun suhteessa on enemmän dramatiikkaa kuin erotiikkaa. No mutta mitä minä näistä asioista tiedän, ehkä ainoastaan sen että olen tajunnut pysyä pitkään poissa lämpimänilmavirran tieltä.

Parisuhteista tuli mieleen radioissa jo liikaakin soinut Juha Tapion kappale TSNEH. Tajusin sen syvällisemmän merkityksen tänään jo kolmatta päivää jatkuneissa kinkun piilotustalkoissa. Ei se kerro rakkaudesta naista kohtaan tai muusta hellyyttävästä parisuhde serpentiinistä. Vaan ensimmäisen kerran tykkäsin kappaleesta laulaessani sitä tänään kinkulle "Tykkään susta niin että halkeen", ja tarkoitin joka sanaa.

Aaton aatos

Olen ollut aina sitä mieltä, että ihan höpöjä puhuu nuo ympäristö hihhulit. Muka joku ilmastonmuutos menossa. Nyt kun katselee kalenteria ja samalla ikkunasta ulos, niin kyllä kai niillä puiden halaajilla joku pointti vissiin on. Mutta se on ainakin aivan paska puhetta, että yksityisautoilu saati moottoriurheilu olisivat mitenkään ratkaisevassa roolissa. Jotain hyvääkin tässä on. Eipä ainakaan kukaan aja perhettään hankeen täällä Etelä-Suomessa. Kyllä tuolla pärjää t-paidassa vaikka koko yön, jos isäntä on sattunut pahalle päälle.

Tänään oli vuotuinen Pasi vs Kinkku-ottelu. Ja kuten aikaisempinakin vuosina, jouduin liputtamaan itseni sivuun kaikkeni antaneena, ja jälleen kinkku vei voiton. Se hänelle suotakoon, onhan tämä joulun aika ollut aikamoinen rääkki tuolle joulupöydän kunkulle. Kuinka muuten vegetaristit oikeen saa tuon rimmaamaan? Ei tofu rimmaa minkään kanssa, ainakaan näin härmänkielellä.

Hetki ennen taistoa

Olen tänään poikkeuksellisen hyvällä tuulella. En ole millään mittapuulla jouluihminen, enemmän liputan tänään Lemmy Kilmisterin syntymäpäivää. Ehkä nuo muutamat joulun toivotukset puhelimessa ovat kuitenkin saanet jotain pientä hymyä aikaiseksi katkeruuden jäykistämiin suunpieliini. Koska onhan se kyllä tälläiselle itsekeskeisyyden lähteessä uivalle narsistin alulle hyvä tunne, kun ihmiset muistavat. Osa heistäkin joita en ole nähnyt aikoihin. Tai sitten siinä Isän joulu oluessa olikin prosentteja, kaikista ennakko tiedoista poiketen.

Kinkun sulatus musiikkia vielä tähän loppuun. Humoristista joulua kaikille!

Suurten kysymysten äärellä

Viime yö jätti ilmoille suuren kysymyksen. Olin nimittäin käymässä juuri nukkumaan kun selaillessani kanavia tv:stä, sattui kanavaruletti pysähtymään MTV3:n kohdalle. Sieltä tuli jokin visailu ja katsoin hetken ohjelmaa. Matemaattinen tehtävä oli kyseessä ja minua jäi kovasti häiritsemään, että mikä olisi oikea vastaus. Tuli sitten katsottua sitä teko pirteää ja todella raivostuttavan kuuloista naisjuontajaa miltei kaksi tuntia. Tai juontajahan vaihtui lennosta noin kahden aikaan. Itse nukahdin jossain kohtaa ja heräsin aamulla sohvalta, kun se kirottu ohjelma oli jo loppunut. Eli en ikinä saanut tietää mikä oli oikea vastaus. Jos joku haaskasi aikaansa saman ohjelman kanssa, niin kertokaa nyt hyvät ihmiset mikä se oikea vastaus oli. Oma veikkaukseni on, että ohjelmaa ei katsonut minun ja kameramiehen lisäksi kuin muutama uniongelmainen. Olen jo harkinnut laittaa sähköpostia maikkarille, koska siinä määrin asia jäi häiritsemään. Olo on kuin Kumman Kaa TV-sarjassa, Vesa ei tajuu.

Ohjeet oli jotenkin näin: Ei saa kertoa, ei miinustaa, ei jakaa ja seassa on roomalaisia numeroita sekä arabialaisia numeroita?

Jouduin tänään vastaamaan toiseen kysymykseen johon en ollut ollenkaan valmistautunut. Väärällä vastauksella olisin saattanut tuhota pienen pojan joulun, ehkä jopa saanut hänen menettämään täysin uskon vanhempiinsa. 

Kun noin neljä vuotias poika kysyy "Miksi sinulla pukki ei ole valkoista partaa?", niin jouduin hetken katselemaan kysyvästi pojan äitiä, samalla kun hän katsoi minua vielä epätoivoisempana takaisin. Taisin kuitenkin pelastaa tilanteen viittaammalla pukin kesäpartaan ja kuinka parta värjäytyy valkoiseksi sitten aattona. Ainakin äiti pyyhkäisi hikeä otsaltaan helpottuneena, joten uskon selityksen menneen läpi.

Tonttilan kesäpartainen pukki.

Joulu mielellä

Meitä taitopelaajia aina kohdellaan kaltoin. Viime pelissä joku taitotasoltaan minua heikompi vastustaja ei keksinyt enää muuta keinoa hidastaa pelin rakenteluani, kuin astua mailani lavan aivan solmuun. Yritin pelin tuoksinassa taivutella sitä suoraksi, mutta ei se oikein totellut. Katselin kotona mailaa tarkemmin ja huomasin lavan taipuneen peli kelvottomaan kuntoon. No, olihan minulle jäänyt yksi ylimääräinen lapa reppuun ja vaihdoin sen näppäränä poikana tänään aikani kuluksi. Koen olleeni kiltti poika tänä vuonna ja siitä palkintona ostin uuden mailan varalle, jos ja kun koen seuraavan kerran vastaavaa ryöhkeyttä salibandykentällä. Nyt on kolme keppiä repussa, jos sattuu vastustaja olemaan kykenemätön hallitsemaan agressioitaan minua ja mailojani kohtaan.

Paksu Pasi luottaa vain kotimaisiin Fat Pipe tuotteisiin.

En ole varsinainen joulu ihminen ja se on kyllä tullut lähipiirilleni selväksi vuosien varrella. Olin silti miltei liikuttunut muutamasta joulukortista jotka postiluukustani on pudonneet. Etenkin Niinan kortti komeine Fretti-kuvineen piristi kummasta, tässä vuoden synkimmän juhlan alla. En nyt enempää jaksa nillittää joulun turhuudesta ja ihmisten hyperventiloinnista kauppakeskus helvettien loputtoman pitkillä käytävillä. Olen toki jotain kasvua havainnut itsessäni. Olen löytäny oivan joulutunnelman kuuntelemalla Viikate-yhtyeen vuonna 2001 ilmestynyttä joululevyä, vuoden synkin juhla. Etenkin Jouni Hynysen tulkitsema Suojelusenkeli, kolahtaa kyllä tämän kaiken tekopirteyden keskellä minun synkähköön sieluuni.

Youtubesta ei löydy parempaa videota kappaleen tiimoilta, mutta käy tämäkin. Itse video koostuu jonkun hahmon itse tekemästä, hieman ahdistavuuteen taipuvasta kuvaelmasta. Mutta biisi taustalla on mielestäni hieno. Kappale alkaa varsinaisesta vasta noin 45 sekunnin kohdalla.

Ja nyt kun tässä sorruin siihen mitä itse välillä paheksun, niin pakko kyllä laittaa vielä Viikatteelta kaunis ja koskettava kappale. Uskon tämän uppoavan etenkin vanhempaan väestöön, koska nyt ei tupla basarit pauha vaan tässä tunnelmoidaan miltei ääni väristen. Näihin sointuihin ja Kaarlen kaihoisiin sanoihin päätän tällä kertaa. Vai sanoisinko, tälläkin kertaa.

Ja eihän blogger tietenkään löytänyt kappaletta, mutta kaipa se tuon linkin takaa löytyy:

https://www.youtube.com/watch?v=BuXxK9SyTwc

Radiosta poimittua

Viime yönä riehui valtaisa Seija-myrsky pitkin Suomen maata. Radio uutisista sain kuulla kuinka kaatuneiden puiden takia VR on joutunut peruuttamaan osan vuoroistaan. Minä olen jonkin verran matkustanut junassa, enkä oikein näe siinä mitään eroa meneekö juna peruuttamalla vai etuperin. Kuljettajalle siinä voi olla hieman haastetta peruuttaa vaikka Helsingistä-Kuopioon. Mutta onhan niissä peilit eikä junalla tarvitse kulman taakse peruuttaa. Joten melko turhaa uutisointia mielestäni.

Radiossa kerrottiin myös kuinka Jyrki Sukula on keksinyt ihan uuden tv-ohjelman. Tällä kertaa hän laittaa hotellit kuntoon. Tämä Jyrki Sukulan mania alkaa mielestäni karata hieman hallinnasta. Siis tämä on jo varmaan liikaa Jykken vannoutuneimmillekkin faneille. Ihan oma oletus, että tälläisiäkin on kenellä  Jyrki julisteet koristavat keittiön seiniä ja nimmari essun rintamusta. Sitten kun Jyräys on laittanut hotellit kuntoon, niin mitä seuraavaksi? Jyrkillä tuntuu mainosten perusteella olevan aikamoinen Midaksen kosketus joten teki hän mitä vaan niin kyllä se kullaksi muuttuu. Jäämme siis vesi kielellä odottamaan mitä Jyrki keksii ja kyllä hän sen kertoo, kunhan aika on kypsä.

Uneton Tonttilassa

Jostain syystä unirytmini on pahasti pielessä. Olen kokeillut kaikenlaisia kikkoja, mutta ei vain uni tule. Yritin jopa juoda muutaman oluen tv:n katselun lomassa, mutta ei sekään unettanut. Ja ei se olisi hyvä idea ollutkaan pidemmän päälle. Jos ajettelee, että unen saamiseen riittäisi aluksi kolme olutta. Niin parin kuukauden jälkeen tuskin kymmenen enää riittäisi ja sitten voisi jo puhua muustakin ongelmasta kuin nukahtamisen vaikeudesta. 

Eihän tämä välttämättä mikään paha tilanne ole, että nukahtelen vasta joskus kolmen tai neljän aikaan  yöllä. Varsinkaan nyt kun aamuisin ei tarvitse mennä minnekkään. Mutta kyllähän päivistä aika lyhyitä tulee kun kömyää sängystä vasta puolen päivän aikaan ylös.

Päässä liikkuu melko mielenkiintoisia asioita yöllä kun kroppa on väsynyt, mutta pää vaan sitkeilee hereillä. Silloin pitäisi olla kirjoitus mahdollisuus lähellä, koska niin korkealentoista ajatusta tuskin on kansien väliin saatu mahtumaan. Ja ehkä varmaan hyvä niin.

Pasin things to do 2014-lista:

1. Mene töihin, senkin saamaton haaveilija.
2. Rupea nyt oikeasti urheilemaan muutakin kuin kerran viikossa treenit ja pelit silloin tällöin. Sinähän hengästyt jo tätä kirjoittaessa.
3. Osta Hiaceen uudet talvirenkaat. Ennen kuin se viimeinenkin nasta irtoaa. Tosi fiksu säästö kohde, ei mitään J:tä!
4. Osta Ruisrock-liput heti kun ne tulee myyntiin, ennen kuin joku ehtii taas suunnitella hääpäivänsä samalla viikonlopulle.
5. Lue ne Hotakaisen kirjat jotkat ostit, vaikka ne ei sulle ääliölle aukeisikaan.
6. Lopeta "oikeiden" blogien lukeminen. Et pidä niistä, etkä opi niistä mitään. 
7. Hondaa ajoon kevääksi-mission toteuttaminen.
8. Viimeinen ja tärkein. Älä enää kirjoittele tänne, ellei sinulla ole oikeasti jotain kirjoitettavaa! 


Eli näillä mennään ensi vuosi. Jouni vielä laulaa luikauttaa tähän loppuun jotain aiheen vierestä ja Kari Hietalahti osoittaa miksi hän on yksi Suomen eturivin näyttelijöistä.

 

Muilta mallia

Lueskelin taas hieman oikeita blogeja, joten yritänkin ottaa niistä hieman mallia seuraavaksi. Itsellänihän ei ole minkäänlaista mielikuvitusta niin täytyy matkia muilta. Eli aloitetaan viime päivien tapahtumilla jotka ei ketään kiinnosta, mutta kerron niistä silti koska se ikäänkuin kuuluu tähän juttuun. Ja tässä kohtaa vielä pitää pahoitella etten ole päivitellyt blogia riittäävän usein, näinkin kuuluu ilmeisesti tehdä.

Viikonloppuna sain vieraita kaukaa etelästä, Helsingistä asti. Perjantaina juna toi kaukaisen vieraan Jokeri paidassaan Lahteen ja kävin hänet Hiacella noutamassa asemalta. Katja tuli siis katsomaan lauantaista Pelicans-Jokerit jääkiekko ottelua ja majoittui tilavan asuntoni vierashuoneessa viikonlopun. Perjantai-ilta meni kuulumisia vaihdellessa. Lauantaina olikin sitten ohjelmaa hieman enemmän. Ensiksi seurasimme telkkarista naisten ampumahiihtoa ja siitä sopivalla tappiomielialalla menimme katsomaan kun Pelicans räpiköi kolmella kentällisellä Jokereita vastaan. Ottaen reippaasti 8-2 nokkaansa. Onneksi synkän pelin jälkeen oli ohjelmistossa vuorossa jotain aivan muuta. Nimittäin puolitoista tuntia ottelun jälkeen olimme Finlandia klubilla katsomassa kun Apulanta esiintyi viimeistä kertaa syyskiertueensa tiimoilta. On ne vaan aika seppiä louhimaan! Takuu varmaa suorittamista ja täysi Finlandia klubi sai takuulla rahoilleen vastinetta. Vaikea nähdä tuon junan hyytyvän vielä pitkään aikaan.

Sitten istuskelimme sekalaisessa seurueessa Club Chicagossa jonnekkin kahden korville. Kuuntelin hetken vanhojen koulukavereiden humalaisia soperruksia ja siinä sivussa kuulin myös ihan asiaakin. Koska minä en ole osana Facebookkia niin olin missannut yhden lempiyhtyeistäni keikan perjantailta. Club De Lay oli musisoinut vuoden tauon jälkeen Lahdessa ja vielä legendaarisessa Torvessa. Se kyllä harmitti, että missasin keikan. Mutta loi uskoa että pojat vielä ryhtyvät veivaamaan keikkaa säännöllisesti. Kun aika oli kypsä niin minä ainoana selväpäisenä ajoin juopuneet ystävät koteihinsa ja lopulta myös itseni sekä Katjan asunnolleni.

Sunnuntaina katseltiin taas vähän naisten ampumahiihtoa ja sitten vein Katjan junaan. Itse suuntasin Lahtelaisen harrastesalibandyn Mekkaan, eli Energiahallille. Meillä oli siis peli ja vastassa oli sarja kärki. Mehän olimme sarjassa toiseksi viimeisenä. Karmean viiden miehen sumputus puolustuksen, meidän maalivahti Ilen loistavien torjuntojen, vastustajan hermostumisen ja meikäläisen maagisen veivauksen jälkeen peli päättyi 7-5 meidän yllätys voittoon. 

Päätän tällä kertaa iloisiin Apulanta tunnelmiin, koska youtube videoiden jakaminen blogeissa vaikuttaa olevan myös muodikasta. Ensi kerralla aion paneutua ensi vuoteen ns. Things to do-listalla. Koska, no kuten arvaatte, se on myös bloggaajien suosiossa. Tai sitten kirjoitan jotain aivan muuta, koska ei tälläinen kyllä oikein tunnu viihdyttävän ketään. Eteenkään minua itseäni.

Itseni herättelyä

Pitäisi pikku hiljaa ryhtyä tekemään jotain. Ihan vaikka vain tämän blogin takia. Tai oikeammin teidän kaikkien kolmen lukijan takia, että tekin ette hylkäisi minua. Se vaan, että kun olen maannut vain kotona ja katsellut Netflixiä niin on aika vähän kirjoitettavaa.

Lauantaina päätin sitten repäistä ja suunnata neonvalojen loisteeseen. Tempaisin muutaman oluen ja pari reipasta huikkaa Viikate-yhtyeen lanseeraamaa Tervaskanto tervalikööriä. Kiertelin parit kuppilat läpi ja katselin amatöörijuoppojen kohkausta. Amatöörijuopoilla tarkoitan hahmoja jotka juovat kahdet kännit vuoden aikana ja ne toiset sijoittuu näin ajankohtaisesti firman pikkujouluihin. Eihän mikään voi mennä pieleen kun muutoin siivosti käyttäytyvät perheelliset ihmiset lähtevät työporukalla vähän tuulettumaan. Kun vuoden aikana kertynyt paine päästetään vapaaksi muutaman siiderin jälkeen, niin sehän puhdistaa kivasti työilmapiiriä. Harvoin juovissa ihmisissä toistuu usein sama kaava kuin Suomalaisilla kestävyysurheilijoilla arvokisoissa. Kisoihin lähdetään kovin odotuksin. Alku on lupaava, mutta kesken jääneen suorituksen jälkeisessä haastattelussa sankarimme puhe on itkun sekaista ja jalat aivan nuudelia. Viimein huoltaja taluttaa väsyneen suojattinsa sivuun muiden urheilijoiden taputellessa häntä tsemppaavasti selkään.

Hörpin yhden juoman Cherissä ja kävelin muutaman baarin läpi toivossa, että joku tuttu tulisi vastaan. No tuli muutama tuttu, mutta ei sellaisia joiden kanssa olisin iltaa tahtonut istua. Joten hälyytin Volvomiehen paikalle. Sehän tapahtuu suurella valonheittimellä jossa on Volvon logo ja se kohdistetaan radiomastoja kohden. Ei mennyt montaakaan sekunttia kun kuulin tuttua dumpin suhinaa ja raakaa pakoääntä, joka säikytti heikko hermoisimmat ilmasuojaan. Istahdin kyytiin ja Volvomies tiesi jo ilmeestäni minne tahdon, paikalliseen.

Muutaman oluen, pienen Volvo ajelun ja poliisien jututtamisen jälkeen olin kotona ylähuuli turvoksissa. Mitä tuossa välissä tapahtui on niin naurettavan tyhmää ja näin rauhallisen miehen imagoa tahrivaa, että en siitä enempää kerro. Se, että minä vietin yön kotona ja se hieman ikääntynyt känniääliö putkassa, kertokoon tarvittavan tilanteiden kulusta.

Onneksi Volvomies on saanut inspiraation ja auttoi minua kauan paikoillaan olleessa Honda projektissani. Taidan tarttua tuohon syöttiin ja alkaa työstämään intohimoisesti Hondaa, jotta ensi keväänä voisin odottaan kypärä päässä lumien sulamista. Täytyy myös ruveta taas urheilemaan niin varmaan lyötyisi samalla into tähän kirjoitteluunkin.

Taidolla ja tunteella tehdään, kuten Juhla mokka.

Tyhmyydestäni huolimatta, olen nero!

Olen tässä nyt jonkin aikaa pohtinut melko syvällisiä asioita. Enkä nyt puhu meriveden korkeudesta. Syvälliset aatokset veivät minut tietokoneelleni. Netin keskustelupalstojen surkeuden ja omahyväisyyteni johdosta päädyin lukemaan omia tekstejäni. Siis nyt puhutaan niistä vanhoista, mistä kaikki tämä sekoilu ja turhat haaveilut sai alkunsa. Ymmärsin jälleen, että minähän olen nero! Eikä kenenkään muun tarvi sitä minulle kertoa.

Eksyin myös pitkästä aikaa lukemaan vanhojen luokkakavereiden blogeja. Olin erittäin otettu kun nimeni vilahti yhdessä. Olen siis jäänyt edes jonkun mieleen. Hyvässä tai pahassa, ei sen väliä kunhan nimi kirjoitetaan oikein. Ainakin entisen ATK-tukihenkilöni Idan viimeisin blogi oli mielestäni erittäin hyvä. Vaikkakin hieman kliseinen otsikko, mutta kun ajattelen sitä hieman ujon oloista ja hippimäistä tyttöä joka sattumalta viereeni istui ensimmäisenä koulupäivänä. Niin on se Kaisa aika hienosti saanut sinut pois mukavuus alueelta. Toki kaikki on tietenkin itsestä kiinni loppujen lopuksi. Sikäli näillä kommenteilla nyt mitään merkitystä ole, mutta aattelimpa vaan. Kun tämä nyt kerran on blogi niin kirjoitellaan tänne hieman mitä blogissa kuuluisi olla, eli tyhjänpäiväisen jätkän tyhjäpäisiä ajatuksia.

Väitin joskus, että Silta tv-sarjan toinen kausi ei voi millään olla niin hyvä kuin ensimmäinen. Ja olin karkeasti väärässä. Toisessa kaudessa oli toki omat hieman vaisut hetkensä joita ei ensimmäisellä kaudella ollut. Mutta loppuratkaisu joka kieputti tämän trilleri tangon polvilleen lattialle ruusu suussaan, sai minut odottamaan kolmatta kautta ehkä jopa enemmän kuin aikanaan toista kautta. En sano sarjasta mitään enempää etten paljasta juonta jollekkin onnettomalle joka tämän kauneuden on missannut. On saanut kulkea kyllä aika isot laput silmillä ettei ole nähnyt tätä parasta asiaa jossa Ruotsalaiset ovat ikinä olleet mukana. Amerikassa on oma versio tästä sarjasta. Näin hetken ensimmäisen kauden jaksoa ja ei voi kuin ihmetellä miten ne tyhmät Jenkit voi pilata tämänkin?

Californication edustaa sitten toisenlaista sarjaa. Tässä genressä toki tyhmillä Jenkeillä on homma hallinnassa. Draama komedia eli kuten Amerikassa sanotaan dramedy. Toisinaan saa nauraa aivan polvillaan ja välillä tekisi mieli tukehduttaa itsensä sohvatyynyyn päähahmon uidessa todella syvissä vesissä. Tässä on siis kaikkea mikä toimii Pasille. Innostuin sarjasta siinä määrin, että katsoin kaikki kuusi tuotantokautta melko lyhyessä ajassa ja jään malttamattomana odottamaan seitsemännen alkua. Sarjassa päätähtenä seikkailee Hank, lievästi päihdeongelmainen kirjailija(mikä sinällään ei ole kauhean omaperäinen idea) joka on eronnut lapsensa äidistä ja tämän johdosta harrastaa erittäin paljon irtosuhteita ja muuta paheksuttavaa toimintaa. Kaiken sekoilun lomassa Hank yrittää hoitaa isän velvollisuuksia ja vongata elämänsä rakkautta takaisin. Lisäksi seikat jotka minulla vankisti käsitystäni sarjan erinomaisuudesta ovat seuraavat: Hank ajaa Porsche 911 avoa, sarjassa seikkailee hahmo joka kantaa usein Mötley Cruen t-paitaa ja miltei joka jaksossa näkyy tissit. No hei, älkää tuomitko! Mies se on herrasmieskin. 

Kohti menneisyyttä

Nyt kun sivuni kävijä määrät on pudonneet takaisin normaaliin, niin voinkin hieman avata tylsän elämäni verhoa. Ihan vain pienen vilauksen verran. Hommahan on niin, että tässä on nyt painittu motivaation kanssa jo melko kauan. Tässä syy ja seuraus lyhykäisyydessään.

Alku vuodesta tein aivan oikean liikkeen ja lähdin tavoittelemaan jotain aivan muuta. Jotain muuta kuin tavallista tehdastyötä. Enkä missään nimessä tarkoita, että en arvostaisi tavallista duunia. Halusin vain kokeilla, että olisiko minusta johonkin muuhunki? Olisiko lahjoja tehdä jotain työtä, mikä olisi niin kiinnostavaa, että se ei tuntuisi työltä. Hetken jo näytti, että se löytyi. Olin aivan intopiukeana koulussa ja nautin jokaisesta sekunnista. No se elokuvan historia luento oli hieman tylsä, mutta saimme siitäkin hyvät naurut kun Teija nukahti kesken luennon penkilleen. Opiskelu oli erittäin mielekästä ja luokkakaverit mahtavia. Opettaja kannusti minua ja olin niin liekeissä kaikesta, että mikään ei saanut pyyhittyä hymyä kasvoiltani. Paitsi Kela ja työvoimatoisto, jotka vetivät naamani yrmyyn. Ja tässä sitä nyt yrmyillään sitten vieläkin.

Harmitustani voisi verrata seuraavasti. Hahmo on lotonnut kymmenen vuotta samoilla numeroilla. Hän päättääkin yllättäen vaihtaa numerot ja seuraavana sunnuntai aamuna hän katsoo lehdestä oikean lottorivin. Hän hihkaisee seitsemän kertaa ilosta ja mielikuvitus kehittelee kymmeniä käyttötarkoituksia miljoonille, jotka hän juuri on voittanut. Hän sujauttaa lapun housun taskuun ja lähtee rivakoin askelin kohti läheistä kioskia. Hän kävelee jalkakäytävää, kunnes kuorma-auto ajaa hänen ohitseen, heittäen suuren lätäköllisen vettä miehen päälle. Hetken yskinnän jälkeen mies astelee läpimärkänä kioskiin ja kaivaa taskustaan kupongin. Joka on enää vain valkoinen märkä köntti reisitaskun pohjalla ja näin suuret suunnitelmat vesittyivät.

Tästä kirjottelustakin on tullut taas ihan väkinäistä, kuten näkyy. Kaikesta on tullut taas ihan väkinäistä. Ei ole enää kuin kolme viikkoa Kotiteollisuuden keikkaan Lahden Finlandia klubilla ja siitä viikko niin samalla lavalla musisoi Viikate. Sitten ei olekkaan mitään mitä odottaa. Paitsi työt. Jotain todella motivoivaa laatikoiden kantelua tai rocklan pumppaamista. Siellä sitten taukohuoneessa muuntaudun samaksi turhan nillittäjäksi ja aivottomaksi haahuilijaksi, jota olin vuosi sitten.

Olin aivan varma, että vuoden Lahden Kansanopistolla journalismin opiskelun jälkeen. Olisin joko saanut töitä alalta tai sitten olisi ollut selvää, että lahjani eivät olisi vain riittäneet. Sitten ei olisi enää tarvinut pähkäillä keinutuolissa. Nyt jäi pienehkö kysymysmerkki ilmaan leijumaan, että kuinka olisi käynyt. Ammattikorkeakouluun minusta ei enää tässä iässä ja tällä päällä ole, joten tuo koulu oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Pitkään lueskelin luokkatovereideni blogeja, kuinka koulun käynti sujuu ja minkälaisia tehtäviä on ollut. Sitten sekin rupesi vain harmittamaan. Aivan kuten sitä heppua joka ei ollut Putte Possun nimipäivillä, koska siellä kaikilla oli niin mukavaa enkä itse voinut olla mukana.

YK, Yhdistyneet katsojat

Kulunut viikko on ollut Suomessa yhdistymisen juhlaa. Aikaa jota tullaan muistelemaan vielä kymmenien vuosien kuluttua. Maanantaina kello 19:00 nostettiin esirippu, ja kiiltävällä parketilla alkoi hyvän ja pahan tanssi. Tanssi jossa viholliset tarttuivat toisiaan lanteista ja antoivat musiikin viedä, unohtaen hetkeksi sotansa. Torstaina tuo tanssi päättyi yhteiseen kumarrukseen. Nähtäväksi jää, jatkuuko sota välirauhan jälkeen vai yhdistyvätkö voimat?

Nimittäin kaksi hyvin erilaista yleisöä pakotettiin samaan aikaan tv-ruutujen ääreen. Neljän tähden illallinen, jossa tähtinä tuikki tällä kertaa Radio Suomipopin Aamulypsyn väki. Toki sota oli hieman liioittelua, mutta oman tutkimukseni mukaan harva Aamulypsyn kuuntelija seuraa Neljän tähden illallista ja päinvastoin. Ei se tietenkään tee ohjelmien seuraajista vihollisia toisilleen. Mutta onhan tässä hieman samaa vastakkain asettelua, kuin silloin aikanaan kun ilmoitettiin tv-ohjelmasta, jossa Cheek tulkitsee Katri Helenaa. Ja sehän päättyi melko onnellisissa merkeissä. Mielestäni jopa hieman liian onnellisissa merkeissä.

Saamieni, hyvin luotettavien tietojen mukaan Neljän tähden illallisen katsoja ennätykset menivät viikolla rikki. Joten en ollut ainoa lypsäjä joka ohjelman katsoi. Ja sinulle, joka et seuraa Neljän tähden illallista, etkä kuuntele Aamulypsyä. Niin, onko sellasisia? Oikeesti? Suomen kansa jakautuu kyllä tässä kahtia. Toista pitää fanittaa. No oli miten oli. Katso lauantaina Neloselta klo. 9.30 alkaen. Jos sinua ei edes hymyilytä missään kohtaa, niin mieti hetki onko nuttura tai kravatti hieman liian tiukalla?

Kurssi nousuun?

Sain eilen puhelun hyvältä ystävältäni, joka kulkekoon tällä kertaa nimellä Volvomies.Volvomiehellä olikin tärkeää asiaa. Hänellä oli nimittäin tarjota oiva mahdollisuus parantaan työllistymismahdollisuuksiani. Volvomiehen kesämökin seudulla vaikuttava kyläyhditys järjestäisi kuukauden kuluttua ammattipätevyyskurssin, jonne hän pyysi minua mukaan kaverikseen. Kurssi, jonka suorittamisen jälkeen voisin jälleen tehdä autonkuljettajan töitä. Nykyisinhän kuuluu kaikkien ammattiautoilijoiden suorittaa ammattipätevyyskurssi, oli sitten ajanut vaikkapa rekkaa 40-vuotta. Innostuin ideasta, mutta kuten olen tässä karulla tavalla huomannut, niin tälläinenkään asia tuskin menee työvoimatoimiston mielestä ihan näin helposti. Soitin siis työkkärin keskukseen ja heti kymmenen minuutin odotuksen jälkeen minulle vastasikin kimeä naisääni. Selitin asiani, että olisiko mahdollisuus saada korotettua ansiopäivärahaa muutaman päivän kurssin ajalta? Kurssihan parantaisi olennaisesti työnsaantiani ja ajattelin omatoimisuuteni olleen jotenkin palkittavaa. Shokki ylläri! Näin ei ollutkaan.

Nimittäin tilannehan on seuraava. Koska kurssi ei välttämättä ole varsinaisesti työvoimatoimiston omalla listalla, niin kurssin suorittaminen olisi omatoimista opiskelua. En olettanutkaan että kukaan maksaisi 245 euron hintaisin kurssin puolestani. Mutta oletin saavani korotettua ansiopäivärahaa. Eli yhdeksän euroa päivälle lisää tavallisesta. Mutta tämä meni yllättäen taas hieman eri tavalla kuin pieni Pasi asian ajatteli. Nimittäin minulta evättäisiin kokonaan liitonpäiväraha kurssin ajalta. Loihdin mahdollisimman ironisen sävyn ääneeni ja kiitin erittäin paljon puhelinlinjan toisessa päässä määkinyttä naista.

Soitin Volvomiehelle ja kerroin edellisen puhelun kulun. Volvomiehellä vinkaisi kierrokset rajoittajaan samantien. Onnistuin kirosanojen joukosta poimimaan muutaman painokelpoisen sanan, ja näistä päättelin miehen tahtovan soittaa itse Lahden työvoimatoimistoon. Sanoja yhdistellesäni puhelu katkesi ja jäin odottamaan Volvomiehen paluuta linjoille.

"Haistakaa paska koko valtiovalta..." alkoi soida tuttuun tyyliin puhelimestani ja näin että linjan toisessa päässä odottaa Volvomies. Nyt oli Volvomiehellä lämmöt niin korkealla, että flekti oli jo pärähtänyt käyntiin. Oli siis varmistunut, että kyläyhdistyksen järjestämä kurssi ei löydy työvoimatoimiston listalta. Ja täten sen suorittaminen ei kuuluisi korvausten piiriin ja ansiopäivärahan maksu evättäisiin kurssin ajalta. Volvomiehelle ehdotettiin vastaavia työkkärin järjestämiä kursseja. Yksi olisi Savonlinnassa. Sieltä saisi sen korotetun ansiopäivärahan kurssin ajalta. Tosin mahdollinen yöpyminen Savonlinnassa viiden päivän ajan olisi itse maksettava. Matkustaminen Lahden ja Savonlinnan välillä viiden päivän ajan olisi melko hölmöä touhua, maksaisi sen kuka tahansa. Edestakainen matka on kuitenkin 460 kilometriä.

Volvomies yritti selittää tilannetta virkailijalle. Matka-aikaa mökille olis autolla ajettuna reilusti alle tunti. Ja mökillä voisi mainiosti yöpyä, koska kurssipaikalle ei olisi mökiltä montaa kilometriä. Silti olisi järkevämpää lähteä Savonlinnaan? Näin kuulema virkailijan mielestä. Näin maalaisjärjellä ajatellen tulee yksi kysymys mieleen. Mitä vittua???

Pitäköön tunkkinsa. Tälläisenä itseoppineena epäonnistujana käy välillä mielessä, että kyllä minä osaan itsekkin pää edellä hypätä altaan matalaan päähän. Onko systeemin otettava altaasta vielä vedetkin pois, harmituksen maksimoidakseen?

Ehkä pientä ylidramatisointia, mutta kun ei tässä itselle kauheesti mitään jännää ole tapahtunut niin sallin tuon itseltäni. Ulkopuolisten mielipiteistä en sitten välitäkkään. Mutta jos tästä sekoilusta ei muuta keskustelua synny niin tiedän, että teidän satojen lukijoiden huulilla on varmasti ainakin yksi kysymys: Kuka on tuo mystinen Volvomies?

Kirjallisuus nurkka ja paluu kentille

Olen yrittänyt kovasti lukea Kari Hotakaisen kirjaa. Osittain opiskelu mielessä ja osin sen takia että hahmona Hotakainen kiinnostaa. Hän on tv-esiintymisten perusteella mielestäni erittäin sanavalmis, ja käyttää suomen kieltä rikkaasti. Kirjassa Bronks, hän käyttää myös suomen kieltä rikkaasti, jopa niin rikkaasti että minä ainakin alan kyllästyä. Tuntuu että tarina junnaa paikallaan. Tämä ei välttämättä kerro, että kirja olisi huono. Vaan minä en vain yksinkertaisesti tajua sitä. Ajatus oli hieman tutkia mitä ihmiset lukee ja oppia siitä. No tämän perusteella huomaan, että minulla ei näköjään olisi mitään kykyjä koskettaa suomalaisten sielun pintaa, ei edes hipaista sitä. Aion kyllä rämpiä kirjan loppuun ja sitten luen vielä Miika Nousiaiselta jonkun kirjan. Jos sekään ei uppoa, niin sitten on vain tyydyttävä lukemaan elämänkertoja, kuten tähänkin asti olen tehnyt.

Sananen urheilua.
Koko Tonttila on odottanut tätä päivää henkeään pidätellen. Oman kylän poika tekee paluun parrasvaloihin. Muutaman vuoden tauon jälkeen, puin pelipaidan päälleni ja astelin fanien villien huutojen saattelemana lahtelaisen harrastesalibandyn Mekkaan, Energia hallille. Kaikki oli aseteltu valmiiksi suurta näytöstä varten. Alkulämmittelyssä mittailin vastustajia ja huomasin heidän kauhistuneet ilmeet. Pelko valtasi heidät, he tiesivät että Pasi on palannut.
No niin, todellisuudessahan minua ei tuntenut hallilla kukaan. Paitsi eräs Markkanen, hän olikin ainoa joka minulle huuteli. Hänkin huusi kannustuksensa tähän tyyliin: -Järviö! Sä oot nyt vissiin ihan väärässä paikassa! En antanut minkään häiritä keskittymistäni, olin huippu kunnossa ja varma taidoistani. Paska puhetta. En ole koskaan ollut näin huonossa kunnossa, eikä treeneissä oikein ole pallo totellut käskyjäni. Olin tyytyväinen jos en sössisi kauheasti.

Joukkueen huoltaja oli asetellut pelipaidan omalle penkilleni ja päälle pukiessa se hivelikin veistosmaisen vartaloni muotoja. Toisin sanoen meidän joukkueen vetäjä Tommi, käski kaivamaan pelikassistaan ryppyisen paidan joka oli kokoa XXL. Täytyy välttää nopeaita liikkeitä ettei paita lipeä lattialle kapeilta hartioiltani. Koska minut hankittiin kovan kohun saattelemana Teemu Selänne henkisesti, one more year! Niin paitani numero on tietenkin 2. Kuten kaikilla kovilla maalintekijöillä on ollut kautta historian.

Itse pelistä en lähde sitten enempiä kertomaan. Hävisimme muistaakseni 5-3 kovan taistelun jälkeen. Joukkuelajissa henkilökohtaisilla pisteillä ei ole mitään merkitystä, mutta kerron ne silti. Tein yhden maalin ja sain yhden syöttöpisteen. Syöttö oli suorastaan maaginen kahden puolustajan välistä, suoraan oman pelaajan lapaan ja Terolla oli helppo työ laittaa pallo tyhjään maaliin. Maalini oli puolestaan näyte räjähtävästä nopeudestani ja tulisesta laukauksestani. Karvasin pallon vastustajalta keski alueella. Muutama terävä juoksu askel ja ennätyksiä rikkovan kova rannelaukaus takayläkulmaa. Maalivahti heilautti kättään vasta siinä vaiheessa kun itse olin jo istumassa vaihtopenkillä, joukkue tovereiden ylistäessä suoritustani. Ainoa mikä jäi harmittamaan oli se, että kukaan ei saanut suorituksiani videolle. Olisi jäänyt turha spekulointi väliin, kuinka ne pisteet syntyi.

Kun ei ole mitään sanottavaa, taaskaan

Huomion tänään hetken elämääni mietittyäni varsin loogisen seikan arjestani. Kun ei tee mitään, ei tapahdu mitään eikä täten oikein ole mitään kirjoitettavaa. Eikä tässä ole kauheasti mitään mielenkiintoista tullut tehtyä viime aikoina. Onhan tässä tietysti ollut kaikenlaista pientä, mutta ei oikein mitään etusivun juttuja. Pääsin toki eräs päivä ajamaan unelmieni moottoripyörää, laitetta jota ei anneta ihan kaikkien suhareitten haltuun. Nimittäin sain kunnian ajaa tuttavani silmäterän, Suzuki GSX 1400:n talliin talvea varttumaan. Teille ketkä ette ymmärrä moottoripyöräilystä mitään niin voitte hypätä suoraan seuraavaan lukuun, mutta te jotka ymmärrätte niin suosittelen myös siirtymään seuraavaan lukuun, tai muulle sivulle. Mutta jos vieläkin tätä luet niin menen asiaan. Jätän normaalista poiketen kaiken turhan lässytyksen pois ajonautinnosta tai loppumattoman tuntuisesta väännöstä, ja totean pyörästä vain lyhyesti. Jos haluat kokea samanaikaisesti itsesi mieheksi ja pikku pojaksi, niin käy koeajamassa Suzuki GSX 1400. Mutta varaudu siihen, että tulet tarvitsemaan rahaa noin 6000-11000 euroa, sillä tuohon haarukkaan pyörää saa käytettynä. Korostan vielä, varaudu siihen jo etukäteen, että koeajon jälkeen et todellakaan mieti olisiko keittiöremontti järkevämpi sijoitus. Itse koen olevani vielä sen verran nuori, että ehdin vielä enkä näin ollen hätäile pyörän ostossa. Sillä mitä saavutettavaa minulle enää jää jos hankin unelmani nyt? Ensi kesä menee pikku Hondallani, olettaen että saan sen kasattua talven aikana. Mutta kun aika on kypsä, niin tiedän kyllä mihin rahani sijoitan.

Menin lupautumaan parin vuoden tauon jälkeen pelaajaksi kortteliliigan salibandy taistoihin. Oikein korkeimmalle sarja tasolle eli mestikseen. Sunnuntaina olisi kuulema ensimmäinen peli. Tuskin sinne tarvii mennä, koska aina alku kaudesta porukka on intopiukeena kärkkymässä peliaikaa. Toinen ryntäys on perinteisesti keväällä, jos joukkue sattuu olemaan mitallipeleissä mukana. Silloin on hauska tutustua uusiin ihmisiin. Nimittäin mitallin toivossa saapuu usein sellaisiakin joukkue kavereita joita ei ole vuoden aikana kertaakaan nähnyt treeneissä saati peleissä. No tämä raju yleistys ei aivan kaikkiin joukkueisiin päde.
Pitkästä aikaa ei ole treenien jälkeen kolottanut polvia, saati nilkkoja. Eli pelaaminen on ollut mukavaa, usein tälläisen lausunnon jälkeen joku paikka napsahtaa. Kävin tänää oikein hölkkäämässä sellaisen vajaan kymmenen kilometrin lenkin, eikä vieläkään tuntunut kipua missään. Kuntohan meikäläisellä on aivan surkea, mutta kyllä se siitä ehkä kohenee hiljalleen. Jos keväällä olis vähän paremmassa kunnossa niin menisi se Extreme run sitten vielä paremmin kuin viime keväänä.

Kuten sanottua, en ole tehnyt oikein mitään. Miksi pitäisikään? Kohta tulee talvi ja alku vuodesta pitäisi hypätä takaisin arjen ihanaan oravanpyörään. Eli hyvästi unelmat toimittajantöistä, kehittyminen kirjoitusten ja äidinkielen saralla. Tervetuloa seitsemästä puoli neljään tehdastyö ja ruokatunnilla persaukisten duunareitten jatkuva nillityksen kuuntelu. Onhan minulla vielä unelma joka elää ja kantaa minua läpi tylsien ja merkityksettömien työpäivien. Unelma joka kantaa läpi lumisohjossa kastuvien sukkien ja nuhaisten lapsien marinan kauppakeskus helvettien kassajonoissa. Se unelma on Suzuki GSX 1400.

Sydänsuruja

Kuten kaikki muutkin itsensä tyrkyttäjät, niin myös minä tahdon puhua avoimesti erostani. Kolmen vuoden erittäin räiskyvä suhde on tullut päätökseen. Erosimme eilen hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä. Tämä on varmasti hyvä ratkaisu meille molemmille. Jäähän minulle runsaasti hyviä muistoja matkamme varrelta, joista on todisteina useita videoita, valo-, röntgen- ja magneettikuvia. Jälkimmäiset kuvastavatkin hyvin paikoin melko rajua rakkauttamme. Minulla ero tulee ottamaan aikansa, jopa vuosia. Sinä sensijaan löysit heti uuden ja toivon teille pitkää onnea. Hyvästi rakas Yamaha.

Episode 11: Matkamme on valmis, eikä mikään valmismatka

Hieman haikeina hyvästelemme Oulun, se kohteli meitä silkkihansikkain. Toni tarttuu rattiin ja minä alan kurittaa läppäriä. Väkinäistä on kirjoittelu, enkä oikein ole tyytyväinen aikasempaankaan sanalliseen antiini. Varsinkaan kun lukijat määrät on olleet hämmennystä herättävän suuria ja tahtoisin tarjota parastani, siihen en ole kyennyt mutta en sitä jaksa liikoja murehtiakkaan. Jos netti olisi ollut käytössä Norjan ja Ruotsin puolella niin laatu olisi huomattavasti parempaa, mutta näillä mennään. Tuijotan usean kilometrin läppäriä ja Toni laittaa Raaka-aineen uusimman levyn soittimeen. Se on pyörinyt reissun aikana jo useamman kerran alusta loppuun ja tuntuu parantuvan joka kuuntelu kerralla. Katselemme netistä, että pojat ovat keikalla melkein koti matkamme varrella. Jätämme kuitenkin keikan väliin, Toni pirauttaa soittajapojille jotka ovat vasta matkalla keikkapaikalle. Tee siis kuten Pirjo Heikkiläkin mainoksessa sanoo, eli osta Raaka-aineen uusin tuotos kun radiot eivät sitä ymmärrä soittaa. Me ymmärrämme ja minä saan taas sormeni liikkumaan näppäimistöllä.

En ole edes varma mitä reittiä ajamme, koska olen uppoutunut näppäimistön vietäväksi. Katson hetken ulos ikkunasta jonkin joen kohdalla ja näen riippusillan heilumassa joen päällä. Toni potkaisee Hiacesta keskimmäisen polkimen lattiaan ja sompaa kulkimen pienelle hiekkatielle, jossa on oikein kyltti riippusillasta. Käppäilemme katsomaan siltaa, mutta sen edessä on kyltti joka kieltää sillalla kävelyn sen huonon kunnon vuoksi. Mehän emme autoa turhan takia pysäyttele, joten jätämme kyltin huomioimatta.

Hetken heilumme sillan päässä ja ymmärrämme syyn kylttiin. Osa poikkipuista on kuin biolan mainoksesta: Voi mitä haperoa! Eikä uiminen tähän aikaan vuodesta joessa oikein houkuttele. Käppäilemme autolle ja matka jatkuu. Saan jossain kohtaa naputeltua muutaman rivin edellis päivän seikkailuista ja alan kysellä missä olemme. Saavumme Iisalmeen ja minä tahdon rattiin. Tonilla ei ole mitään sitä vastaan ja alamme etsiä mahdollista kuskin vaihto paikkaa. Toni bongaa kyltin olutmuseosta ja tahtoo pistäytyä paikassa. Se on harmiksemme kiinni, mutta saammepa vaihdettua kuskia syrjäisellä parkkipaikalla. Jotkut paikalliset salimarkut pullistelevat keskenään salihousuissa ja kireissä paidoissa parkkipaikan reunalla. Yksi hormooniheikeistä huudattaa pikku Lexusta paikallaan, kunnes kierroksen rajoittaja katkaisee moottorin laulun. Sitten he ahtautuvat autoon ja voivat taas jatkaa hengittämistä, koska tummien lasien takaa heitä ei erota auton ulkopuolelta. Me seuraamme hieman hymyillen näiden mitään en oo ottanu-miesten kaahausta kohden Iisalmen keskustaa. Itse lähdemme kohden Kuopiota. Ajatus on käydä ostamassa kalakukot. Tajuamme lähempänä Kuopiota, että on lauantain ja kello on kuusi, joten tuskin mikään paikka on enää auki. Juttelemme taas, kuten koko matkan erittäin syvällisiä. Ihan kirja matskua, jopa tietokirja ja elämän hallinta oppaisiin kelpaavaa faktaa.

Pysähdymme Kuopion lähellä peukku asemalle. Toni löytää sieltä kalakukkoja, minä löydän vessan jota myös käytän. Syömme Oulussa ostamistamme pizzoista jääneet puolikkaat ABC-aseman pihassa ja jatkamme matkaa. Toni kaivaa vanhoja Kummeli-sketsejä youtubesta. Yksi Kummeli Kultakuume pätkä vilahtaa mukana. Siitä innostuneena Toni lataa koko elokuvan koneelle ja katselemme sitä samalla matkan taittuessa kuin itsestään. Minä tietenkin vain kuuntelen ja toisinaan hieman toisella silmällä vilkuilen näyttöön. Poliiseja näkyy paljon, mutta eihän niillä ole huomautettavaa Hiacemiesten etenemisestä. Jos en väärin nähnyt, niin pysäkillä seisovat poliisit vetävät lippaa meille ja me nyökkäämme hyväksyvästi.

Mikkelin kohdalla alkaa sataa. Kummeli loppuu ja kuuntelemme musiikkia loppu matkan. Toki filosofointi jatkuu samalla. Saavumme Lahteen hieman ennen ilta kymmentä ja kilometrejä mittariin on reissun aikana tullut melko tasan 3500. Laskemme Hiacen kulutukseksi keskimäärin 9 l/100km dieseliä, jos se jotain kiinnostaa.

Toni ottaa repun olalle, vetään lippaan ja kävelee sotilaallisen vakaasti koti ovelleen. Minä kurvailen kotiini ja jätän suurimman osan tavaroista autoon, siivoillaan sitten huomenna. Käppäilen asunnolleni ja heti ovelta pöllähtää hieman kostea haju. En ehdi sitä enempiä ihmetellä, vaan suuntaan suoraan kylpyhuoneeseen. Sukkani kastuvat kun astun pöntön eteen. Katselen lattiaa ja se on aivan märkä. Selkeä veden tipahtelu kuuluu ja vesi tulee selvästi pöntöstä. Sehän on säiliöstä halki miltei koko matkalta. Mitähän helkuttia täällä on tapahtunut? Katkaisen pöntölle tulevan veden ja veden tippuminen loppuu. Saa nähdä millainen vesilasku tulee.


Tälläinen reissu tällä kertaa, jossa lähtökohtaisesti olisi kaikki voinut mennä pieleen. Silloin ne meneekin pieleen kun alkaa pelkäämään asioiden pieleen menemistä. Olen täysin varma, että vaikka Norjassa olisi satanut lunta ja olisimme liukastelleet kolme päivää päästäksemme takaisin Suomen puolelle. Vaikka meidät olisi ryöstetty nukkuessamme tien poskessa tai auto olisi hajonnut, niin silti olisimme jaksaneet nauraa puujalka vitseillemme joita viljelimme tiuhaan matkan aikana. Suuri osa ihmisistä haaveilee hetken mielijohteisesta ideasta lähteä katsomaan minne tie vie. Ja sitten on osa ihmisiä ketkä eivät jätä asiaa haaveilun asteelle, vaan ottaa ja lähtee. Me lähdimme avoimin mielin ja surkealla huumorilla, ja kuinkas kävi? Sää oli mahtava, emme tehneet aikatauluja, emme tarkkoja reitti suunnitelmia, Hiace osoitti jälleen ties monennenko kerran ylivertaisuutensa ja matkaseurana Toni, Hiaceveljeni. Jopa täydellinen kuullostaa vähättälelyltä, kun yritän pukea tuntemuksiani reissusta.


Olen melkoisen yllättynyt viereilija luvuista blogspot sivullani. Maanantaina lähtiessämme sivua oli avattu noin 850 kertaa. Toni jakoi laajalle ystäväpiirilleen facebookin kautta blogspot osoitteeni, jonne ajattelin hieman päivitellä matkamme kulkua. Sivu oli lauantaihin mennessä avattu 2500 kertaa, eli yli 1600 kertaa reissun aikana. Joukossa on uskoakseni suuri osa ns. Aku Ankka lukijoita, eli he katselevat vain kuvat. Kuvista muuten on vastannut suurimmalta osalta Toni ja häntä tullaankin varmasti kyselemään Möysän zoomaajat ry:n joukkoihin noilla näytöillä. Saattaa myös olla, että äitini kannustus jatkamaan kirjoittelujani on karannut hieman lapasesta ja hän on rämpyttänyt päivät pitkät nettiselaimen päivitä-nappia. Oli miten oli, mutta näin on. Eli nostan kiilahattuani kaikille lukijoille ja kuvien katselijoille. Tarinat jatkuu, vaikka reissu loppui.

Episode 10: Pimeydestä neonvalojen loisteeseen

Enontekiöstä lähdemme ajamaan ounaistentietä. Netti toimii pätkien. Se saa kaltaisemme tietotekniikan hellimät kermaperseet turhautumaan. Kokoamme itsemme ja kuuntelemme perinteisiä cd-levyjä. Itse sitä musiikin suurkuluttuja usein katselee pettyneenä cd-levyjen myyntimääriä. Se saattaa montaa artistia harmittaa, kun he pähkäilevät päiviä kappale järjestystä. Jättävät pois joitain potenttiaalisia hitti biisejä levyltä, koska ne eivät ole sopinut levy kokonaisuuteen. Sitten äidin pikku Keijo-Annikit tekevät Spotifyssa hittilistoja eivätkä useinkaan näe tarinaa tai teema levyn taustalla. Tosin tämähän ei päde Petri Nygårdiin ja muihin vastaaviin korkea kulttuurisiin mestariteoksiin. No nyt karkasi hieman aiheesta.

Kuten edellisessä jaksossa totesin, on pimeääkin pimeämpää. Autoja tulee vastaan noin vartin välein. Eli pitkiä ei tarvitse yhtenään rämpätä. Saavumme risteykseen jossa on oikein katuvalot. Katuvalojen loisteessa näkyy liikettä. Kebabeläimiä kulkee pitkin tieä. Yksi lampaista kääntää rintamasuuntansa meitä kohden ja olen pakoitettu pysäyttämään kulkimen. Toni huutelee lampaille hävyttömyyksiä ikkunasta ja he loukkaantuvat siinä määrin, että poistuvat paikalta. Emme mekään jää risteykseen hengailemaan, vaan aloitan vaihdekaavion läpi käymisen. Kello on hieman yli puolen yön ja päätämme leiriytyä tien varteen. Navigaattori ilmoittaa tien vieressä olevan Pallasjärven. Se ei pimeydessä näy, mutta luotamme tekniikkaan. Eihän meillä ole muuta vaihtoehtoa. Pysähdyspaikalla on taulu joka palvoen ylistää puhdasta luontoa. Me puolestamme suuntaamme palvonnan Cramerin suuntaan ja grillaamme makkarat. Ne maistuvat suureksi yllätykseksi kerran syödyiltä. Yö on melko viileä ja tuoreessa muistissani on vielä makuupussini kehno lämmönkesto. Levitämme ilmapatjan ja siirrämme tavarat asfaltti aluksemme komentosillalle, eli ohjaamoon. Sitten kannamme agrikaatin metsään pienen penkereen taa. Vedämme jatkoroikan auton sisälle ja käyn riuhtaisemassa agrikaatin käyntiin. Täydellinen luonnon rauha ja hiljaisuus katkeaa kuin moralla leikaten. Kytkemme lämpöpatterin roikkaan ja hetken agrikaatti tuntuu horaisevan jotain väärään kurkkuun. Pienen röpellyksen jälkeen kierrokset tasaantuvat ja patteri alkaa lämmetä. Otan makuupussin ja teen siitä itselleni tyynyn. Pukeudun karvasisuksiseen pilkkihaalariin, joka osoittautui lieväksi liiotteluksi asuvalintoja tehdessäni ennen retkeen lähtöä. Mutta nyt sille on käyttöä. Toni sukeltaa makuupussiinsa ja kuuntelemme hetken agrikaatin pörinää. On paikalliset porot varmaan ihmeissään.

Aamulla herään kuuden aikaan ja käännän patteria hieman kovemmalle. Jatkan unia kunnes Toni alkaa kömytä ylös pussistaan. Käyn sammuttamassa agrikaatin ja kasaamme kaikki tavarat konttiin. Käppäilemme Pallasjärven rantaa joka sijaitsee aivan muutaman askeleen päässä autosta, aivan kuten navigaattori kertoi. Maisema on ihan tyylikäs ja rannalla näkyy poron jälkiä.

Ilma on hieman viileä, saattaa olla että yöllä on ollut pakkasta. Muutaman tienvarressa olevan auton ikkunat ovat melko huurussa, elleivät jopa ihan jäässä. Saavumme Leville ja Tonin vaistot heräävät. Kahvi tuoksu kantautuu vanhan sumppisuun sieraimiin ja pysähdymme jonkun hotellin eteen. Toni lähtee noutamaan kahvia, mutta palaa tyhjin käsin. Tarjolla olisi aamupala puffet hyvään hintaa, 11 euroa kahdelta. Ennen kuin Toni ehtii lopettaa lauseensa, olen jo hotellin portailla. Menen maksamaan puffettia, mutta se maksaakin 11 euroa per silmäpari. Hieman huonolla suomenkielellä puhuva Tatjana ottaa maksun vastaan, jolloin ymmärrän Tonin kolahtanee kielimuuriin. Maksan mukisematta puffetin ja hyökkäämme linjaston päähän. Pekonit, munakokkelit, leivät, jogurtit, karjalanpiirakat ja mehut löytävät nopeasti paikkansa vatsoissamme ja poistumme paikalta. Istumme Hiaceen ja eteen kurvaa GoldLinen bussi. Se on sama jonka näimme Enontekiössä edellis iltana. Huomioimme, että bussihan on Lahden Autokorin valmistama eli malliltaan kyseessä on Lahti Golden Eagle 471. Se olisi kyllä täydellinen laitos kaikkeen josta olemme suunnitelleet. Bussi poistuu pihasta ja jälleen eri suuntaan kuin me. Ehkä jonain päivänä tiemme vielä kohtaavat.

Maisemat ovat kyllä komeita, mutta väkisinkin on silmä turtunut. Ei aivan jaksa innostua joka purosta tai kalliosta samalla tavalla kuin pohjoiseen mennessä. Pysähtelemme toisinaan katselemaan maisemia, käppäilemään ja vaihdamme kuskia tasaisesti.

Ounaisjoki, kai

 Saavumme Rovaniemelle jossa kurvailemme keskustaa ympäri. Bongaamme McDonaldsin, emme ole moneen päivään nähneet kultaisia kaaria. Ajamme ohi ja jatkamme kohden Oulua. Ilmoitamme tarkan laskeutumis ajan Ouluun ja suunnilleen taisimme aikataulussa pysyä. Oulussa meidät majoittaa jälleen Mimmi ja Niksu. Mimmin mummo on valmistanut matkaajille rössypottua. Se on erittäin hyvää ja täyttävää, mutta tuskin kauneus palkintoja ruokamessuilla voittaisi. Ruuan tarkoitus on nälän karkoitus ja mummon ruuat suorittavat tehtävän täydellisesti. Jälkiruuaksi jäätelöä ja kahvia. Jos joskus saan kuolemantuomion, niin nyt tiedän keneltä tilaan viimeisen aterian.

Niksu yllyttää Civikkinsä laukkaan ja kaarramme S-Marketin pihaan. Haemme hieman olutta, saunaa varten. Saunomme miehissä ja hörpimme hieman olutta. Tarkoitus on suunnata kohden Oulun neonvalojen loistetta. Katselemme Hynysen Jounin paljon naureskelemaa vain elämää-ohjelmaa ja leikimme Onni koiran kanssa. Hieman ihmetyttää kun aikuiset ihmiset poraa telkkarissa. Olisikohan heille juotettavassa viinissä jotain mikä saa Ilkka Alangonkin nyyhkimään? Jukka Poika heittää ihan hauskan version Neljän Ruusun hippijuppipunkkarista. En aio tätäkään tuotanto kautta enempää katsoa, mutta se jakso on nähtävä missä muut artistit laulavat Maarit Hurmerinnan kappaleita. Laulaako kaikki jäätelökesän? No onhan Maaritilla muitakin kappaleita ainakin wikipedian mukaan, mutta minun sukupolveni ei ole niitä ainakaan radiosta kuullut.

Heitän farmarit jalkaan ja hieman suihketta kainaloon. Meidät kyyditään kaupunkiin erittäin hyvä kuntoisella ja suora kylkisellä Toyota Carinalla. Ihmettelen oikein ääneen auton siisteyttä ja ilmenee että mittarissa on vain 170 000 kilometriä. Ensimmäinen baari on nimeltään Kuluma. Hieno paikka ja tilaamme jonkin paikallisen erikoisuuden. Maksan juomasta kympin, tietämättä mitä se sisältää. Valot himmennetään, Rammstein alkaa soida lujaa ja juomiamme sekoitetaan pelti purkeissa. Ne sytytetään tuleen ja baarimikko puhaltaa niihin. Liekit lyövät kattoon asti ja näky on siinä määrin vaikuttava, että epäilen sen laillisuutta. Jotain kipinöitäkin sinkoilee, mutta olen siinä määrin janoinen että odotan vain juoman saamasta hansikkaaseeni. Hörppään punaista juomaa joka maistuu aivan korkeaoktaaniselle bensiinille. Minua kehoitetaan hieman sekoittamaan juomaan ja maku paraneekin olennaisesti. Baari on tyylikäs ja valoisa. Mötley Crue soi ja ihmiset ovat iloisia. Niin, ihmiset hymyilevät ja juttelevat naurun raikaessa. Missä on tappelut? Missä känni ääliöt jotka tulevat nenäni eteen tuijottamaan sumeilla silmillään? Naiset näyttävät miltei poikkeuksetta erittäin kauniilta ja rennoilta. Ei meillä Lahdessa tälläistä ole tottunut näkemään.

Ilta on nuori, mutta minä en. Vaihdamme baaria, jotta ehdimme nähdä muutaman eri juottolan Oulusta. Lähtiessämme toinenkin kappale Mötley Crueta alkaa soida. Täällä ymmärretään näköjään hyvän musiikin päälle. Seuraavan baarin nimeä en muista, se on pieni ja tyylikäs. Juomme muutamat ja lähdemme kävelemään suuntana Bar 45 Special. Jonotamme hetken ja maksamme muutaman euron sisälle päästäksemme. Baari on kolmessa kerroksessa, mutta oleilemme vain kahdessa ylimmässä. Hieno paikka jossa istumme valomerkkiin saakka. Sitten suuntaamme pizzalle. Saavumme pieneen pizzeriaan joka osoittautuu suosituksi paikallisten keskuudessa. Jonotamme hetken aluksi ulkona ja ihmiset ovat edelleen iloisia. En usko silmiäni. Moni on kyllä humalassa, mutta perus känniördääjiä ei näy. Pizzat saatuamme hyppäämme taksiin ja saavumme kämpille. Pizza on nimeltään O.T.P special ja se on kooltaan valtava. Kebab, salami, ananas ja pekoni. Päällä vielä majoneesia. Jaksan syödä vain puolet ja laitan loput jääkaappiin. Hiivin nukkumaan ja muut tekevät samoin. Herään aamusta joskus seitsemän aikaan oudosta huoneesta, vieraasta sängystä ja joku makaa vieressäni. Onni on potkaissut Pasia, ihan kirjaimellisesti. Tönin koiraa hieman sivuun jotta pääseen käymään saniteettitiloissa. Onni tuhisee, mutta ei kapinoi enempiä. Palaan karvaisen ystäväni viereen nukkumaan.

Nousen noin kymmenen aikaan sängystä ja muutkin kömpivät jossain vaiheessa ylös. Pakkailemme Tonin kanssa tavaramme ja kiittelemme toistamiseen Niksua ja Mimmiä vieraanvaraisuudesta. Hyppäämme kahdentoista aikaan autoon ja suuntaamme kohden Lahtea. Joten jäljellä on enää jännittävä, kaiken paljastava päätös jakso.

Episode 9: Tähdet varjelkoon

Pakkailemme virvelit autoon ja nostamme kytkintä. Vajaa kymmenen kilometriä Altaan menee hieman hämärässä. Altasta tie kohden Enontekiötä tarjoaa vielä Norjaa karuimmillaan. Pari kilometriä mennään käytännössä koko ajan ylämäkeä. Joki kulkee aivan tien vieressä ja pysty suorat kalliot molemmin puolin osoittavat taasen ihmisen pienuuden. Tie on kapea ja möykkyinen. Kun nousemme ulos kanjonista tuntuu kuin ylä kerran hemmo olisi päättänyt, että nyt on näytös ohi. Musta esirippu sulkeutuu ja pimeys peittää maisemat. On vain tie. Jos joku Norja neitsyt saa näistä sekavista ja äidinkielen opettajien painajaisilta näyttävistä teksteistä kipinän suunnata pohjoiseen. Niin suosittelen tämän päiväistä reittiä Kilpisjärvi-Alta-Kautokeino. Jos petyt maisemiin, niin maksan polttoaineesi.

Kuten olen maininnut aikaisemmin, pimeys on jollain tavalla täällä pimeämpää kuin etelässä. Pysähdyimme jossain kohtaa ruikkaamaan pikku pissat ja jaloittelemaan. Erittäin hämmentävää kun ei oikeasti näe mitään, eikä kuulu kuin hiljainen tuulen humina. Taivas on aivan täynnä tähtiä. Päätämme jatkaa matkaamme etelämpään rauhallisesti kiiruhtaen. Emme vielä päätä yöpymis paikkaa, kumpaakaan ei väsytä eikä kiukuta. Viikatteen sävelin eteenpäin.

Kännykän navigaattori näyttää toisinaan jokia ja lampia tien vierelle. Emme näe niitä pimeydestä johtuen. Ajatus on hetken, että pysähdymme jonkin joen viereen ja käymme aamulla kalassa. Jotenkin päädymme kuitenkin jatkamaan matkaa. Saavumme Kautokeinoon. Se on mahtava näky. Pilkko pimeässä talojen valot näyttävät erittäin komealta. Kaupunki on ilmeisesti jonkin kokoinen, no kaikkihan on jonkin kokoisia. Mutta tarkoitan, että kaupunki on suurempi mitä osasimme odottaa täällä keskellä ei mitään. Kello on yhdeksän ja ihmisiä näkyy lenkkeilevän valaistulla jalkakäytävällä. Hämmentävää, mitä helkuttia ne täällä mörköilee päivät pitkät? Emme jää tekemään galluppia vaan jatkamme kulkuamme. Kuten Matti Esko laulaa: "Kylän läpi jyrään, melkein nolottaa".

Saavumme Enontekiöön. Siellä on tarkoitus tankata, mutta paikallinen St1 asema on kiinni. Automaattia ei ole, mahtavaa. Tutkimme hetken kaiken tietäviä mobiililaitteitamme ja löydämme Teboilin kylmäaseman kiven heiton päästä. Tankkaamme koko matkan moitteettomasti toimineen Hiacen ja katselemme pihassa seisovaa Gold Linen bussia. Se soveltuisi täydelliseti villeihin suunnitelmiimme bussin ostosta ja sen matkailumobiiliksi muutosta. Volvon mahuri alustalla, takana erillisen oven takana oleva rahtitila jonne olisi helppo tehdä sauna ja vielä telillä. Bussi jatkaa matkaansa, harmiksemme eri suuntaan kuin me. Olemme poistumassa paikalta kun tankille tulee jollain pienellä kiinan kipolla viehättävä neito. Hieman vilkuilen häntä kysyvästi, mutta en saa edes hymyä. Tylyjä ovat kertut täällä päin, hän ei selvästikkään ollut arvoiseni.


Emme siis vielä päässeet nukkumaan, mutta ehkä ensi jaksossa.

Episode 8: Alta ja päältä

Heräämme yhdeksän aikaan kapeista sängyistämme pirteinä ja kuumina. Ei ainoastaan veistollisiin vartatoilihmme viitaten, vaan mökissä on lämmintä karkean arvion mukaan 40 astetta. Mieli tekisi aamiaista, mutta meillä ei ole yhtään mitään eineksiä jäljellä. Joudumme odottamaan kymmeneen jotta paikallinen K-Market aukeaa. Täällä ei ole Siwakaan lähellä, eli mainokset valehtelee. Mainokset valehtee myös kännykkäliittymien kohdalla. Oma DNA-liitttymäni kyykkäsi muutama kilometri ennen rajaa, mutta Tonin Saunalahdessa oli täydet 3G:tä aina tullikopille asti.

Naapuri mökin hieman meitä enemmän elämää nähnyt pariskunta on huomioinut myös mökkien suurehkon sisälämpötilan. He toivottelevat hyvää matkaa ja me komppaamme heitä. Olemme K-Marketin ensimmäiset asiakkaat. Huomioitava seikka muuten edellis illasta. Kilpisjärvellä ei ollut mikään paikka auki ilta kuuden jälkeen. Majapaikkaankin saimme soitella ja odotella kymmenisen minuuttia ennen kuin isäntä kurvasi väyrysmersulla pihaan. Mutta takaisin kauppaan. Tarjolla on hyviä paisteja, enkä nyt viittaa ainoastaan kassaneiteihin, vaan lihatiski notkuu porosta. Ostamme kaikkea herkkua jottei edellis illan kaltainen nälkä ota valtaa vatsalaukuissamme. Lähtiessämme viehättävä kassaneidin hymy on niin lämmin, että ostamamme maito happanee. Mutta se oli sen arvoinen. Syömme pikaisen ja ruokaympyrää kunnioittavan aamiaisen kaupan pihassa. Eli kylmät lihapiirakat naamariin ja tien päälle.

Illalla Kilpisjärvelle tullessa oli pimiää. Nyt ajamme samaa tietä vastakkaiseen suuntaan valoisan aikaan. Maisemat tunturien ympäröiminä on jälleen vaikuttavaa ja matkaamme viivyttää hetken muutama poro, jotka koikkelehtivat keskellä tietä. Tietyöt joiden takia yöllä jouduimme hiljentämään aukeavat aivan uudessa mittakaavassa valoisassa. On Norskit laittanut hieman kalliota pieneksi. Ja vauhti jolla paikalliset rekkamiehet mursketta siirtävät pois, on kyllä kunnioitusta herättävä. Tosin kyllä kalusto jolla täällä ajetaan on melko hyvä kuntoista ja hieman isommilla kiukailla kuin Lahdessa olemme tottuneet näkemään. Komeeta 640R Scaniaa ja 700 sarjan Volvoa tulee vastaan kaikilla lisäherkuilla, karjapuskureissa ja lisävaloja on enemmän kuin katulyhtyjä paikallisissa kylissä.

Matkaamme kohden Altaa ja tie kulkee miltei kokonaan vuonojen reunoja. Muutama tunneli on myös matkalla, joista pisin oli 3,7 kilometriä. Käymme kalastelemassa muutaman kerran kun hyviä paikkoja tulee vastaan. Sellaisia kallio rantoja joista pystyy heittämään hieman syvemmälle. Sää on aivan mahtava. 10 astetta lämpöä ja pilvistä. Pilvien lomasta aurinko paistelee toisinaan. Kerran tulee muutama pisara vettä, mutta muutoin tuulilasinpyyhkijät saavat viettää vapaapäivää. Jos muutaman hyvän puolen mainitsen näin syksyllä matkatessa pohjoiseen. Yksi on tietysti se, että täällä on ollut pakkas öitä ja ilmeisesti päiviäkin. Siitä johtuen hyttysillä ei enää ole lentolupaa. Auton keula on miltei neitseellisen koskematon pörriäisistä ja kalastellessa ei surina häiritse. Toinen positiivinen seikka on kiimaliiterien, eli caravaanarien vähyys. Kaikki levähdyspaikat ovat tyhjillään ja matkaa saa taittaa rauhassa. Paikallisia tietysti liikkuu, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Ja ne ketkä liikkuu, ajavat sen verran reippaasti että eivät yhtään viivytä matkaamme. Enemmän päinvastoin.

Erittäin hämmentävää katseltavaa on paikoitellen täysin peili tyyni merenpinta. Tyynimeri harvoin tyyni, kuten vanha sanonta menee. Harvoin on Jäämerikään tyyni. On vaikea toisinaan ymmärtää, että tässä sitä heitellään huppari päällä ja paljain käsin Jäämeren rannalla uistinta lokakuussa. Vaikka emme malta millään, niin jatkamme matkaa silti kohden Altaa. Kun olemme noin 10 kilometrin päässä Altasta, niin tulemme minulle tutullu sillalle. Sillan vasemalla puolella meri ja oikealla puolella mereen virtaava joen suvanto kohta. Tai sitten se on lähde. Emme ole varmoja, eikä se ole olennaista. Viskomme aikamme molemmille puolille siltaa, mutta mitään ei taaskaan tule. Se ei ollenkaan harmita, sillä muuten kokemus on parhautta puhtaimmillaan. Sillalla käppäilee joku paikallinen hahmo. Hän alkaa karjua englanniksi. There! There! Ja hän osoittelee veteen. Nousen sillalle ihmettelemään. Vedessä näkyy selvästi kun reilun parin kiloinen lohi uiskentelee aivan rauhallisesti rannan myötäisesti. Alan piiskata minkä ennätän. Kerran kala seuraa hetken uistintani, mutta ei ota kiinni. Toni rientää paikalle myös, mutta hänkään ei saa vonkaletta kiinnostumaan. Sillalta näkyy täysin kirkkaassa vedessä uiva lohi, joka on paikoillaan virtaavassa vedessä. Hetken kiusaamme kalaa, heitellen uistimia suoraan sen päälle ja osumpa kerran sitä kylkeen. Ei tartu. Kun kaikki pakin uistimet on käyty läpi, jäämme sillalle katselemaan kalaa. Sen rinnalle tulee kaksi hieman pienempää lohta. Maagisen näköistä kuinka helpon näköisesti ne pysyvät paikoillaan voimakkaassa virrassa. Poistumme paikalta pistetappion kärsineinä, mutta vannomme uusinta ottelun tapahtuvan vielä. Toivottavasti jo ensi kesänä.

Seuraavassa jaksossa selviää kuinka hyvästelemme Norjan ja missä nukumme yömme. Vai selviääkö sittenkään?

Episode 7: Pimeän uhka

Jatkamme kurvailua vuonojen ja tunturien välissä. Juustovoileivät eivät täysin vieneet nälkäämme, mutta emme malta pysähtyä pidemmäksi aikaa kokkailemaankaan. Edellisenä iltana Suomen puolella pimeä tuli seitsemän aikaan. Jo puolen päivän aikaa huomaamme, että tiukkaa tekee ehtiä tänäänkin valoisan aikaan Suomen puolelle. Emme ota aiheesta paineita, olemmehan Hiacemiehiä.

Väkisin hiipii mieleen, että mitä helkuttia nämä paikalliset tekevät elääkseen? Ymmärrän meren rannalla asuvat kalastajat, mutta tunturien keskellä 100 kilometriä rannikolta asuvilla ei kauheasti hommia ole. Poroja, eikä lampaitakaan näy. Täällä ei kebabkioski kauaa kannata. Vai onko kylät rakennettu vain turistien ihmeteltäviksi? Osana suurta salaliittoa. Joka talon kyljessä on avaruustekniikalta näyttäviä lautasantenneja. Jatkamme matkaa kiinnittämättä enempää huomioita epäilyttäviin kyliin.

Pimeyttä varjot aristaa, mutta ei Hiacemies. Hankimme viikko ennen reissua Hiaceen uudet pimeyden karkoittimet. Eli ajovalot. Kova luotto on Bilteman jälkiasennus xenoneihin. Varasuunnitelmaa ei ole, jos 65 euron lyhdyt sammuvat yllättäen. Täällä ei hiljalleen varjot pitene, vaan pimeys tulee kuin sulkisi verhot. Tällä kertaa se tapahtuu Nordkjosboten kohdalla. Hienoja maisemia jää valitettavasti verhon taa näkemättömiin mutta pimeys tarjoa muuta hienoa. Hienon näköistä kun saapuu tunturin rinnettä alas kiemurtelevaa tietä joka kaartelee meren rantaan jonne vuono päättyy. Vuonon päädyssä on kaupunki jonka valot näkyvät kauas. Taas asioita joita ei kamera pysty tallentamaan. Matkaa Kilpisjärvelle on enää reilu sata kilometriä.

Norjalaiset ovat ilmeisesti vakuuttuneita Bilteman xenoneistani. He oikein vilkuttelevat valoja silloin tällöin. Autohan on katsastettu muutama viikko takaperin ja valojen suuntaus oli kohdillaan. Olisiko ne liian kirkaat täkäläisiin säännöksiin? Täällä pohjoisessa näkee paljon Hiacetovereita. Sehän ei tule yllätyksenä, sillä täällä varmuus on kaikki kaikessa. Kaarramme risteyksestä kohden Kilpisjärveä. Autoja ei tule kuin muutama enää vastaan, mutta matkaamme hidastaa tietyö. Täällä ei ilmeisesti työajoista valiteta. Yhdeksän aikaan pilkko pimeässä sora saa kyytiä.

Muutama kilometri ennen rajaa huomaan tienlaidassa pientä liikettä. Sitä näkyy koko ajan koska tuuli on melko voimakasta, jonka voimasta rimpulat koivut heiluvat. Huomion kuitenkin, että yksi koivuista tulee kohden. Sillä on sarvet. Hirviä perkele! Vauhtia on noin yhdeksänkymmentä ja onneksi hirvet pysyvät tien sivussa. Toni ei hirviä huomaa, joten käännän auton ympäri ja käymme katsomassa näinkö näkyjä. En nähnyt. Vasa lähtee xenonien kirkkaudessa pinkomaan risukkoon, mutta isompaa sarvipäätä emme enää näe. Loppu matkan rajalle ajelemme max. 60 km/h. Kilpa-ajoja pimeää vastaan ei täällä voi voittaa, edes Hiacemies. Hävitä voi henkensä ja ihan niin peli ongelmainen en ole, että henkeäni pistäisin panokseksi.

Tälläinen näkymä aamulla ikkunassa

Kilpisjärveltä löydämme mökin. 70 euroa saunallisesta ja täydellä keittovarustuksella olevasta mökistä ei ole paha. Syömme pastaa, saunomme ja nukahdamme. Tällä kertaa sänkyihin, molemmille on omat. Lähdemme aamulla kymmeneltä kohti Altaa, josta lähdemme pudottelemaan sitten Suomen puolelle. Ja yövymme Hiacen kontissa Enontekijössä, ehkä. Vihdoin pääsemme kiusaamaan turskia. Huomenna sitten lisää kun olemme Suomen puolella. Siihen asti. Rauhaa ja rakkautta.

Episode 6: Jotain rajaa

Ruotsin ja Suomen raja on kuin veteen piirretty viiva. Ainakin jos katsoo karttaa tässä kohdalla, nimittäin rajana toimii joki. Kaaresuvannosta suuntasimme kohde Kirunaa. Se olikin melko suuri kaupunki, kaikkien tunturien keskellä. Ruotsin puolella oli maisemat hienoja ja tiet hyvässä kunnossa. Pihoilla ei paljoa ladan raatoja maatunut, toisin kuin Suomen puolella. Pysähtelimme aina kun jotain mielenkiintoista tien varressa näkyi, koska maisemiahan tänne on tultu katselemaan. Järjetöntä olisi kaahata pyöränlaakerit punaisena halki postikortti kelpoisten maisemien. Hiljennymme hetkeksi, horisontissa siintää lumisia vuoren tai tunturien huippuja. En ole ollut ilmeisesti koulussa hereillä kun en eroita tunturia vuoresta.

Totisia matkaajia

Kurvailemma aivan rauhallisesti kohden Norjaa. Samalla ratkomme kuinka Suomi nousee lamasta ja miten saamme nälän hädän kuriin Afrikassa. Tämä nyt ei vain ole oikea foorumi tuon kaltaiselle politikoinnille joten ei niistä sen enempää.
Joku onneton oli ajanut bemarinsa metsään ja lähempi tarkastelu osoitti että todennäköisesti syy on ollu joko hirvi tai poro. Se muistuttaa meitä pitämään ajonopeuden maltillisena, vaikka Hiace kuinka hinkuisi täyteen laukkaan. Poroja emme ole nähneet kuin kaksi. Toisen tien laidassa ennen Kolaria(kaupunki) ja toisen leipiemme päällä. Yleensä niitä olen tottunut Lapin reissuilla näkemään paljon tiheämmin.

Saavumme Norjan rajalle. Ja samassa maisema muuttuu täysin. Puita ei ole ollenkaa. Vain kalliota ja kallioden päällä kiviä. Hassun näköisiä mökkejä siellä täällä, jonne ei johda minkäänlaisia teitä. Pieni polku vain. Maisema on todella jylhää ja saa näinkin pitkän miehen tuntemaan itsensä aivan pikkuiseksi.

Kauhee rotko

Saavumme rannikolle hyvän sään aikaan. Eli vettä ei ole sadellut muutamaa pientä kuuroa luukunnottamatta. Käännymme tielle joka menee pohjoiseen. Päätämme tehdä noin 40 kilometrin ylimääräisen lenkin, koska tie kulkee enemmän vuonojen reunoja. Maisemat mykistävät. Niitä on aivan turha yrittää mahduttaa pieneen valokuvaan. Ne pitää nähdä itse. Pysähdymme syömään eväsleipiä vuonon reunalle. Seuraavassa jaksossa selviää kuinka  kilpa-ajo pimeää vastaan päättyy ja kuinka Norjassa otetaan vastaan Hiacen jälkiasennus xenon valot.

Episode 5: Märkiä unia

Hämärä alkoi hiipiä mailleen kun karavaanimme saapui Karesuvantoon. Löysimme loistavan yöpymispaikan. Loistava tosin ei ole oikea sana kuvaamaan paikkaa pimeydestä johtuen, sillä pimeä täällä tarkoittaa hieman eri asiaa kuin pimeä Helsingissä. Olimme tietysti varustautuneet taskulampuin, lyhdyin ja suunnistaja mallisella hiusrajalampulla, eli kansankielellä otsalampulla. Cramer kaasupulloineen ulos ja pastacarbonaran valmistukseen. Siihen sivuun hieman ruisleipää kylmäsavuporolla. Voin kertoa, että oli ihan hyvää. Vaatimattomasta luonteestani johtuen en tohdi tässä enempiä eväitä mainostaa. Ruokailun jälkeen levitimme vuoteen ja painuimme makuupusseihin. Ja tehdään tämä tässä kohtaa vielä selväksi, meillä on omat makuupussit ja käytämme molemmat omiamme. Ei meinannut uni tulla, koska kello oli vasta yhdeksän. Vettä alkoi sataa. Täräytimme Cramerin tulille joka lämmitti mukavasti. Sammutimme grilli/lämmitin yhdistelmän ja kävimme unille. Oletukseni makuupussini kylmäkestokyvystä osoittautuivat yhtä liioitelluiksi kuin huhut kuolemastani. Heräsin kolmen aikaan yöllä omaan tärinääni ja kosteuteen joka aluksi viittaa häpeälliseen yökasteluun. Sitä se ei onneksi ole, vaan Hiacen eristämätön takakontti on vain hikoillut lämmön vaihteluiden johdosta.Täräytimme Cramer tulille jälleen ja minä puin ylleni muutaman kerraston vaatteita. Nyt tarkenin, vieressä Toni pyyhki hikeä otsaltaa. Taas oli Pasi säästänyt väärässä paikassa, nimittäin Tonin makuupussi näytti pitävän sen mitä mainos lupasi.

Aamulla heräsimme kahdeksan aikaan ja Toni keitti aamu kahvit Cramerilla. Montakohan kertaa minun pitää mainita Cramer jotta saisin jotain mainostus rojalteja? Poroleivät maittoivat aamupalaksi ja katselimme samalla hieman ympäristöä joka jäi illalla näkemättä. Hienolta näytti ja Toni kävi pesemässä naamansa viereisessä joessa. Muutamaa tuntia myöhemmin hän näyttää jo kykenevän liikuttamaan huuliaan, taisi olla aika viileää vettä. Seuraavaksi ylitämme vihollisen rajan, eli lähdemme Ruotsiin ja sieltä aikanaan Norjaan, Tromsoohon. Jos kaikki menee kuin Tromsossa, niin olemme illaksi Kilpisjärvellä josta jatkamme raportointia hotelli huoneesta, saunan raikkaina.

Kävimme jollain paikallisella beachilla hengailemassa.

Yöpymis paikkamme, Hiace kurkistelee koivujen takaa.

Tarpeellinen ohje matkaajille.

Episode 4: Kuvat kertojina

Hiljalleen alkaa puut pienentyä ja ojat leventyä. Sitten Norjassa puut kasvavat enemmän vaakatasossa kuin korkeutta. Mutta sinne on vielä matkaa. Napapiirin toisella puolen ei näytä olevan ruoho vihreämpää. Eihän täällä ole ruohoa vaan jäkälää. Ja lehdet on puista putoilleet. Huomioimme tuossa kuinka toimimme vastoin luontoa. Joutsenia on nimittäin lentänyt jatkuvasti vastaantuolijoiden kaistalla. He kaipaavat lämpöä, eikä heitä siitä voi mitenkään pilkata. Jos minullakin olisi ilmainen lentolippu etelään niin käyttäisin sen takuulla talven tullessa. Laittelen hieman Tonin ottamia kuvia jotta tunnelmat maisemista välittyisivät edes hiukan sinne kotivastaanottimien ääriin.

Riihimäen autogrillin suurina faneina olemme bongailleet muiden paikkakuntien autogrillejä. Pellon autogrillillä söimme mutta ei se vetänyt vertoja Riihimäen kaimalleen.

Ruottalaiset toisella puolella jokea. Menemme joen yli pohjoisesta, Kaaresuvannon kohdilta.











Näihin kuviin, näihin tunnelmiin toistaiseksi.