Bodya, sporttia ja stemppistä!

Ilmottauduin tänään Extreme Runiin. Moni varmasti miettii mitä järkeä on maksaa 50 euroa siitä, että joutuu uimaan Vantaanjoessa, konttaamaan kurassa ja muuta mukavaa. No ei siinä olekkaan mitään järkeä, mutta hauskaa se on. Tuossa alhaalla pitäisi näkyä jonkun hahmon kuvaamana pätkiä viime vuoden Extreme Runin reitiltä. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa ja tällä kertaa olin minäkin mukana.

Kävin eilen kaverini kanssa pitkästä aikaa luistelemassa ja oikein lämimässä Radionmäen kentällä. Tänään aamulla oli vielä erittäin kirkkaana muistissa jokainen luistimen potku ja lämäri tuolta kahdelta tunnilta. Paikat olivat nimittäin hieman jumissa. No kyllä ne siitä aukeaa ja ajattelin mennä kohta hiihtoladulle availemaan, koska kuulin huhua, että viimein olisi latuja auki Lahdessa. Pakko yrittää hieman urheilla, jotta saisin itseni toukokuuksi sellaiseen kuntoon, että voisi ihan oikeasti lähteä juoksemaan sitä Extreme Runia. Eikä niin kuin viime vuotta, että katsellaan mitä tästä tulee. En mitään sijoitusta hae todellakaan tällä kunnolla, mutta jos jaksaisi edes juosta koko matkan ilman kävelyä kaikki 16 kilometriä niin se riittäisi.

Juokseminen itsessään aivan liian tylsää hommaa minulle. Hiihto on mukavaa ja onneksi vihdoin tuota lunta on tullut, että pääsee sivakoimaan. Pakko laittaa viime talvelta uusinta siitä kuinka minun pitkään odotettu paluuni hiihtoladuille sujui. Tämä siis noin vuoden takaa.  Ihan vaikka siitä ilosta, että tulihan tuossa viime viikolla 50 blogimerkintä tälle sivulle. Ei se laatu, vaan määrä.

Hiihdä poika hiihdä!

Koko urheileva tonttila pysähtyi tänään kunnioittamaan oman kylän sankarin paluuta laduille. Kyllä, totta se on. Suoritin aamusta pikaisen välineiden tarkistuksen eli katsoin että suksia on sama määrä kuin jalkoja sekä sauvoja olisi jokaista sormi viisikkoa kohden vähintään yhdet. Sitten ei muuta kuin kamat olalle ja kohti autoa. Kiesi tulille ja samassa huomasin välitarkistuksessa ilmenneen pienen puutteen, monot jäi. No nehän löytyi vihdoin vaatehuoneen perältä ja tämän pienen ajan haaskauksen jälkeen matka pääsi alkamaan. Ajatus oli aluksi ajella satamaan ja lähteä hiihtelemään vesijärven jäälle mutta en nähny yhtäkään hiihtäjää saati latuja joten jatkoin matkaani messilään. Kun parkkeerasin ylvään Hiaceni parkki ruutuun niin loin katseeni hiihtolatuun. Suorastaan herkistyin kun muistot tulvivat mieleeni. Viimeksi kun minä olen kilpaa hiihtänyt vuonna 2006, niin tässä sijaitsi finlandiahiihdon juomapiste ja siitä on ihan video materiaaliakin kun saavun lakki kallellaan hörppimään urheilujuomaa. Sitten vaan lankut jalkaan ja ihmettelemään että mites päin nämä sauvojen narut laitetaan. No siinä ne nyt jotenkin roikkuu ja ei muuta kuin eteenpäin sano Pasi lumessa. Tutkailin viittoja ja päädyin hiihtämän tapanilaan jonne oli noin 6.1 kilometriä ja sieltä takaisin eri reittiä olisi 3.4 kilometriä. Eli se olis varmasti sopivan lyhyt lenkki näin pitkän tauon jälkeen.

 
Latuhan lähtee siitä messilän sillan luota pienellä laskulla ja heti perään jyrkällä ylämäellä. Minähän tiestysti ajattelin että heitetään heti alkuun iso pykälä silmään ja vetästään tämä ylämäki tästä ihan parilla loikalla. No noin neljän metrin jälkeen mentiin sitten haarakäyntiä aivan kävely vauhdilla. En tiedä perkule eikö oikein suksi toiminu vai mikä oli? No sitten olikin pitkään tasaista ja kuten muistinkin se olikin minulle sitä parasta osuutta. Ei minua turhaan kutsuta tasaisen specialiiksi. Komeeta potkua ja jopa voisi sanoa ihan opetusmateriaaliksi käypää sauvan käyttöä. No tätä jatkuikin ihan useamman kilometrin ja oli aikaa katsella kaunista lumista maisemaa kunnes pahin tapahtui. Kaukaisen mäen päällä näin hiihtävän mummon. Yritin rauhoitella itseäni sillä tiesin kokemuksesta että ladulla hiihtäjä mummot ovat pahimpia vihollisia. Näyttää ettei ne etene ollenkaan mutta auta armias kun menet ohi niin ne hiihtää kilometri tolkulla aivan suksien päällä. No saavutin mummelin hieman mäen jälkeen tasaisella osuudella joka on jos en jo maininnut parasta aluettani. Mummo käänsi päätää ja huomasi minut. Se piru vielä hymyili! Nyt Pasi tarkkana. Saavutin mummon ja laitoin vilkun päälle. Sitten pieni rytmin nosto ja eihän sukseni luistaneet mihinkään siinä luistelu ladulla. No onneksi olen multilahjakkuus ja heitin ihan pokkana luistelu vaihteen silmään ja ohitin tyylillä mummon. Siirryin takaisin perinteisen ladulle. Pidin oman rytmini ja kurveissa peittelin ajolinjaa ettei mummo tuikkaa sisäkautta ohi. Sitten noin kilometrin jälkeen uskalsin katsoa taakse ja mummoa ei näkynyt missään. Hahaa, in your face mummo!

Yksin hiihtoa jatkui taas tovi mutta taakseni ilmestyi jokin hieman iäkkäämpi herrasmies komeassa neon värisessä hiihtoasussa. Ukkeli ei haaskannut aikaa vaan tuli rinnalle ja tervehti vielä. Ajattelin että onpa röyhkeää että minä annoin sen ohittaa ni vielä piruilee. Patu sitten aloitti keskustelun. - Katselin tuossa hetken siun hiihtoas ja pakko kyllä kysyä että onkos nuo siun sukset kun niissä lukkee finlandiahiihto? Meinaan että tolla tekniikalla jos oot lykkiny niin kova poika olet. Itse meinasin sanoa että suksihan pappa vittuun siitä, mutta hillitsin itseni. Myönsin että näin se on, tällä tekniikalla ja näillä suksilla tuli hiihdettyä. Pappa jatkoi horinaansa. -Otappas pitempää potkua ja anna suksen tehdä se työ. Näin niinku mie teen. Siulla on pitkä runko niin käytä poika sitä. No minä sitten nöyränä poikana kokeilin ja perkule! Sehän toimi. Sanoin patulle että -Kyllähän tälläsellä pitkällä potkulla joka jätkä finlandian hiihtää kun ei tarvi niin pirusti tikata kuin itse tein. Papparainen naureskeli ja sanoi että hän ootteleepi tapanilan hiihtomajalla ja kysyy vielä että kumpi on parempi tekniikka. Tuon sanottuaan hän melko pian häipyi horisonttiin pitkine potkuineen.

 
Kun sitten saavuin tapanilaan niin papparainen hörppi mehua sukset jalassaan. Jäin siihen turisemaan ja oli loppujen lopuksi ihan mukava papparainen. Kehui viel että onpa mukava nähdä nuorison kiinnostuneen hiihdosta. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaan niin ainoa sulka jonka olin hattuuni saanut, eli ohittamani mummo aurasi suksillaan tapanilaan tuovan mäen alas. Hän sitten paljastuikin hiihtopapan vaimoksi. Minä sain myös hörpyn heidän mehustaan ja kun lähdin niin he vielä toivottelivat hyvät päivän jatkot. Matkaa ei enää ollut kuin se reilu kolme kilometriä ja se sujui varsin vauhdikkaasti kiitos papparaisen tekniikka neuvojen. Huomenna lähden uudestaan lykkimään ja toivottavasti törmään tuohon ihastuttavaan pariskuntaan. Kauan eläköön mummot ja papat!

Sekuntipeliä

Joskus elämän on aivan sekunneista kiinni, niin myös Hiacemiehellä. Eilen kävin hieman kaupungilla hoitamassa juoksevia asioita. Tai eihän ne minun asiat olleet kirjaimellisesti juoksevia, koska olin menossa postiin. Siellä ei kyllä välillä tunnu edes ajatus juoksevan saati tilaamani tavaroiden toimittajat, mutta asiaan. 
Pysäköin naapuri kateutta aiheuttavan kulkimeni Sykkeen parkkihalliin ja koska kello oli puoli kahdeksan illalla, niin en kokenut parkkikiekon esille laittoa tarpeelliseksi. Kun saavuin postista tyhjin käsin takaisin parkkihalliin, huomasin virallisen näköisen herrasmiehen tiirailevan autoja jokinlainen elektrooninen aparaatti kädessään. Silloin tajusin, että ei perkule! Parkki-Penahan se siinä ja hän oli vain muutaman metrin päässä kulkimestani. Sotilaallisesta kävelytyylistä tunnettuna muutin askeltahtini muodosta MARS, muotoon MARS MARS! Ja silloin liikkuu! Vain joka toisella askeleella kosketin betonista lattiaa ja tässä kohtaa jälkiasennuttamani kaukosäätöinen keskuslukko tienasi rahansa takaisin. Painoin nappulasta ovet auki kun saavutin autoni takakulman ja puoli sekunttia myöhemmin hypähdin kuljettajan istuimelle. Pamautin hansikaslokeron kanne auki esittäen, että olisin sinne juuri parkkikiekon tiputtanut. Samassa Parkki-Pena hyökkäsi kyselemään parkkikiekkoa, mutta ilmoitin sen olevan jo hansikaslokerossa ja ryhdyin sitä kaivelemaan miettien samalla sen hetkistä kellon aikaa. Hän kuitenkin hyväksyi tappionsa yllätävän helposti ja poistui paikalta pienen tuhinan kanssa.

Tänään kävin reippaana poikana kävellen reilun kilometrin päässä sijaitsevassa S-Marketissa. Kun olin saanut ostokset ostettua, kassaneidit nauratettua ja pari euroa hedelmäpeliin hävittyä, olikin aika kävellä takaisin kotia. Lähestyin Tonttilan ostoskeskusta, salonaukiota jossa huomasin todella väärin pysäköidyn auton. Siis edes paikalliset lammaslihangrillaajat eivät pysäköi kinnereitään niin törkeästi. Auto seisoi keskellä risteystä, toki aivan kivetyksen reunassa jotta autot mahtuivat ohi. Tyhjiä pysäköintiruutuja olisi ollut useita, huolimatta ihmis vilkkaudesta täyden palvelun ostosparatiisissa. Lähemmäs kävellessäni huomasin, että auto oli käynnissä ja kuljettaja naputteli kännykkäänsä. Olin ylittämässä tietä, tietysti kuten lainkuuliainen kansalainen tekee niin suojatietä pitkin. Auto oli noin kolme metriä suojatiestä ja juuri kun olin auton takana, näin peruutusvalojen syttyvän ja samassa tuo tumma japanilaisvalmisteinen farmariauto hyökkäsi kohden minua. Osasto seis! Ja samassa pysäytin yhdenmiehen komppaniani ja jäin katsomaan kun auto jarrutti kohdalleni niin, että kuljettajan puolen sivuikkuna oli aivan minun kohdalla. Auto nytkähti hieman eteenpäin ja minä kopautin sivuikkunaan napakasti. Auto pysähtyi ja ikkuna aukesi. Kuljettaja oli kuin aaveen nähneen näköinen, no toki moni on minut nähdessään. Hän änkytti, ettei nähnyt minua mustasta takistani johtuen. Minä kysyin, että olisiko näkymättömyyteni johtunut jään peitossa olevista peileistä ja takaikkunasta? Mies menetti täysin hermonsa, huuteli jotain heijastimista ja kaasutti tiehensä. Eihän siinä voinut kun peukkua näyttää ja jatkaa kävelyä hiejastin hihassa edelleen heiluen. 

Yksinäinen ratsastaja villissä Tonttilassa

Pimeys on jo laskenut mailleen ja sulkenut kaiken syleilyynsä. Vain katuvalojen himmeä valo antaa varjoille tilan leikkiä. Tuulen vaimea ujellus käskee takaisin sohvan turvaan, jonne tavallinen kansalainen mielellään käpertyykin. Piha on autio, kukaan pelkoon kykenevä ei liiku enää yksin. On siis Tonttilan yö.

Katselen hetken paikoillani tuota pihan tyhjyyttä. Kaltaiseni yksinäinen ratsastaja ei toveria kaipaa, vaan suoristan lasejani ja nousen ratsaille yön selkään. Kuljen halki asutuksen, josta kohden tähtiä kohoaa arjen sankarien betonin suojaamat linnakkeet. Tunnen kuinka verhot heilahtelevat sitä mukaan kun kävelen edemmäs, tunnen sen vaikken pelon valkaisemia kasvoja ikkunoissa näekkään. Olen lainsuojaton joka vaistoaa kaukaisen ilon kajastuksen, kaiken tämän tylsyyden takana. Paikan jossa voin hetkeksi huuhtoa huoleni kultaisella ilon liemellä. 

Tielleni sattuu lauma kojootteja, joiden pelokkaat kasvot paljastuvat mobiililaitteiden valosta. Heidän epämääräinen muodostelmansa ja vaimea supina kielivät hankaluuksista. Yön hiljainen ratsastaja ei kuitenkaan ole valmis kompromisseihin, vaan suuntaan askeleeni keskeltä laumaa. Muutama ujompi yksilö siirtyy syrjään huomioidessaan askeleiteni kurssin. Mutta muutama tahtoo kokeilla onneaan. Kaikesta tuosta informaatiosta huolimatta mitä nuo matkailuviestimet heille tarjoavatkaan, he eivät ole onnistuneet siltikään poimimaan tärkeintä: "Älä asetu yksinäisen ratsastajan tielle". Noin viiden metrin päässä laumasta yskäisen vaimeasti, matalalla ja voimaa uhkuvalla äänellä. Tässä kohtaa viimeisetkin loikkivat sivuun ja kulkuni on esteetön. Kaukaa kuulen jälleen vaimeaa supinaa. En anna senkään häiritä kulkuani, sillä olen jo miltei perillä. 

Avaan saluunan ovet ja noin sekunniksi aika pysähtyy, soitto lakkaa ja minut skannataan katseilla jokaisen pubissa istujan toimesta. Kun kello jatkaa liikettään, matkaan kohden tiskiä. Pelkkä nyökkäys baarimikolle riittää yhden huurteisen tilaukseen. Sanoja ei tarvita, yksinäisen ratsastajan tavat tunnetaan täällä. Astelen nurkimmaiseen pöytään ja nojauden käsieni varaan. Ensimmäinen puraisu on aina se paras ja huokaillessani hana herkun valumista kohden tuulen suojaa, joudun pyyhkimään kuohaa viiksiltäni. Ravintolan naiset luovat kutsuvia katseitaan ja vetävät huuliin punaa. Miehet sen sijaan katselevat epäluuloisina toisiaan. Usein nautin tilanteesta, mutta nyt on yksinäisellä ratsastajalla muuta mietittävää. Olen suurten kysymysten äärellä ja usein vastaus niihin löytyy katsomalla hetken maailmaa kultaisen maljan läpi. Näin tälläkin kertaa.

Kun saan olutlasin tyhjäksi, astelen pubin läpi takin helmat heiluen ja katoan yöhön. Naiset voihkaisevat ikävästä ja miehet huokaisevat helpotuksesta. Nousen jälleen yön selkään ja ratsastan kohden kotiluolaa, entistä viisaampana.

Sama vanha veisu

Olen hieman kateellinen ihmisille kenellä on ollut pienestä asti selkeä unelma ammatti ja ovat vielä toteuttaneet unelmansa. Itse uhosin pikku poikana, että oon rekkamies, oon hitto soikoon! No ammattikoulussa sitten tajusin istuessani noiden teiden valtijaiden kyydissä, että tälläiseksi en ainenkaan tahdo. Melko synkkiä hahmoja, työ itsessään on todella yksinäistä ja puuduttavaa. Olkoon minkälainen kutsumus tahansa. Arvostan toki heitä ketkä tuolla alipalkattuina ja työaikalakien kahlitsemina yrittävät toimittaa tavaraa ajoissa perille ilman kiitoksen sanaa. Minusta ei siihen vain ole.

Reilu vuosi sitten lähdin tavoittelemaan unelmaa jota minulla ei oikeastaan edes ollut. Jätin työn josta moni olisi pitänyt kiinni kynsin ja hampain. Minulla oli tavallaan kaikki niin kuin tavallisella Hiacen kuluttajalla pitäisi olla. Kohtuullinen palkka työhön nähden, mukavat työkaverit ja täydet lomat. 

Jossain kohti päähäni oli noussut ajatus jostain paremmasta. Kun tavallinen duunari joka ei ole tottunut minkäänlaisiin kehuihin, kohtaakin yllättäen suoranaista ylistystä tuttava piiriltään, syntyy harha jostain suuremmasta. Jostain mitä ammattikoulu pohjalta ponnistava miehen alku ei pysty organisoidusti käsittelemään. 

Itse lähdin tämän harhan perässä juoksemaan ja nyt reilu vuosi takaperin olen aivan yhtä eksyksissä kuin lähtiessä. Ainoana erona on vain se, että olen työtön ja kuukautis tienestini ovat puolet vuoden takaisesta. En millään tahtoisi kääntyä takaisin ja lopettaa horisontissa siintävän kajastuksen jahtaamisen. Mitä jos siellä onkin jotain parempaa? Jotain todellista. No nyt alkaa kyllä mennä hieman liian dramaattiseksi ja taiteelliseksi. Aatella, jo kahden oluen jälkeen. Alan hiljalleen ymmärtää miksi monet kirjailijat ovat kovia ottamaan mukia. Visiot ja skaala on aivan mieletön! No joo, mutta takaisin asiaan jota ei kauheasti ole.

Totuus tulee lapsen ja humalaisen suusta, näin olen usein kuullut sanottavan. Humalaiset ovat jo reilun vuoden ajan yllyttäneet minua kirjan kirjoitukseen. Lapset sen sijaan eivät minulle oikein puhu. He taitavat vihata minua. Ovat vihanneet jo siitä asti kun itse olin lapsi. Tulisiko tässä kohtaa kääntyä humalaisten vai lapsien puoleen? Kirjan kirjoitus vaatisi aitoa sitoutumista, intoa ja syventymistä. Itse olen laiska, innoton ja haahuileva. Ideoitahan olisi vaikka kokonaiseen kirja sarjaan, mutta muutama este on joita tuskin ikinä saan ylitettyä. Ensimmäinen on tietysti häpeällisen puutteellinen äidinkielen taitoni. Toki kuten serkkuni joskus sanoi, heitä ketkä korjaavat oikeinkirjoituksia on huomattavasti helpompi löytää kuin heitä ketkä kirjoittavat jotain joka puhuttelee ihmisiä. Toinen este on varmasti se, että todellisuudessa en taida edes tahtoa kirjoittaa mitään. Olen vain muutamien kehujen myötä harhautunut ajatukseen, että kirjoittaminen olisi se minun juttuni. Jos sitä oikeasti haluaisi, niin tuskin täällä siitä nillittäisin neljälle lukijalleni.

Eli, onko miehekästä myöntää tappionsa ja astua takaisin tutulle arkiselle tielle jossa vartin kahvitauot tuovat kaivatun piristyksen matkaajalle? Vai jatkaakko juoksua kangastuksen perässä joka tuntuu pakenevan kauemmaksi päivä päivältä? Tätä miettiessä olen tämän syksyn viettänyt. Kyllä, tätä voi syksyksi vieläkin sanoa, kun katsoo ulos ikkunasta. 

Vaikka taisin jo joskus ilmoittaa etten enää sortuisi biisien linkittelyyn, niin sorruin silti. Tässä on mielestäni hieno teksti eikä musiikin pitäisi olla liian heviä iskelmä kansalle. Sanoma on lienee se, että mies sössii itse kaiken, mutta syyttää silti kaikkia muita kuin itseään.