keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Työelämän valttikortit taskussa

Noin nelisen kuukautta sitten naputtelin ontuvalla äidinkielen taidollani kurssihakemuksen työvoimatoimiston sivuilta. Ilmeisesti jonkin datayhteyshäiriön johdosta minut pyydettiin haastatteluun, jonne laahustin flunssan kourissa. Ujosta ulosannistani huolimatta, sekä todennäköisen hakemusten sekoittumisen ansiosta minut valittiin kurssille. 

Tässä kohtaa ilmeisen tärkeä seikka on kertoa minkä sortin kurssista on kyse. Eli vastoin vanhempien valtiomiesten kehotuksia, olin edelleen sitä mieltä, että ainaisesta kaistaviivojen kaipuusta kärsivänä kuljetusala olisi minun juttuni. Ja siellä työllistymiseen tarvittaisiin näinä ylikoulutuksen ja alipalkkauksen aikoina kaiken maailman ammattipätevyydet ja kortit. Kyseinen kurssi ei ainoastaan tarjoaisi pätevyyksiä, vaan saisin korotettua korttiluokkaani A,B,C kortista aina A,BE,CE-luokkaan asti. Eli selvennyksenä teille, jotka sanotte kaikkia paripyörillä olevia ajoneuvoja rekoiksi. Kurssin jälkeen voisin kuljettaa käytännössä kaikkia liikennelaillisia ajoneuvoja sekä ajoneuvoyhdistelmiä lukuunottamatta linja-autoja.

Ensimmäisenä päivänä huomioin ryhmästä ainakin sen, että olisin porukasta kenties se tyttömäisin hahmo. Se sinällään ei vie miehuusarvoani alemmas, sillä olenhan jo avoimesti kertonut pelaavani salibandyä. Ensimmäiset viikot olivat melko teoria painotteisia, mutta hyvin värikkäästä ja ammattikoulun opetussuunnitelmasta poikkeavan opetuksen ansiosta päivät kuluivat nopeasti ja asiat jäivät hyvin mieleen. Joka myöhemmin ilmeni melko hyvin menneinä kokeina.

Kun vihdoin pääsimme auton rattiin, alkoi päivämäärät vaihtua kalenterissa melkoisella vauhdilla. Ajo-opetus oli opettajasta riippumatta todella ammattitaitoista ja autossa vallitsi rento tunnelma. Itse sisäistin peruutuksen kikat suht nopeasti, joten ei tarvinnut ottaa turhia paineita käsittelykokeessa. Sellainen perus ajatus risteyksissä ja ahtaissa paikoissa tuntui myös olevan jollain tasolla hallinnassa melko aikaisessa vaiheessa. Vaikka isoja liikkuvia objekteja nuo rekat onkin, niin ei sellaisen ajaminen mitään rakettitiedettä ole. Rauhallisen miehen hommia ja kun kuuntelee hieman mitä se vieressä istuva kouluttaja neuvoo, niin kyllähän sitä näinkin yksinkertainen mies oppii. Ja oppimista tuo ajaminen on koko ajan, kortin saamisen jälkeenkin. Itse koen, että ei tuolla liikenteessä ole yhtään valmista kuljettajaa, aina oppii uusia keinoja liikennöidä turvallisemmin ja taloudellisemmin. 

Äskeisen perusteella minusta olisi näköjään kuoriutumassa jonkinlainen Ensio Itkosen renkaanjälkien seuraaja. Ei sentään. Nyt kuitenkin on siis sellainen vahinko Matrixissa päässyt käymään, että olen läpäissyt kaikki kokeet. Lompakossa komeilee trukki-,ensiapu-,työturva-ja ADR-kortti. Lisäksi hygieeniapassi sekä se kaikkein tärkein. A,BE,CE-luokan ajokortti. Eli kaikki kokeilun haluiset kuljetusyrittäjät, ottakaa yhteyttä. Tässä voi olla alku kaikkien aikojen rakkaustarinalle.

Iso tassu kaikille kurssitovereille, kouluttajille ja Työtehoseuralle. En lähde nimiä tuomaan julki, koska luotan siihen, että ne ketkä on kehut ansainnut, on ne myös allekirjoittaneelta saaneet henkilökohtaisesti.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kevään kertausharjoitus

Kevät ollut taas mukamas kauhean kiireistä aikaa, joten tuon kaiken jänskän julki tuominen tässä kyseisessä formaatissa on jäänyt touteuttamatta. Ja täten trillerimäisen elämäni moni mutkaiset vaiheet ovat jääneet massiiviselta lukija kunnalta vain arvailujen varaa. Mutta, ei hätää! Sillä nyt on aika siirtää hieman verhoa, ja tuoda julki ainakin osa siitä mitä tässä on tullut kikkailtua. Samalla myös totuttelen tähän näppäimistöön, jos sitä innostuisi taas kirjoittelemaan hieman enempi vähempi tosissaan jatkossa.


Elikkä sain istuttua loppuun puolen vuoden juoksu kieltoni, jonka kansainvälinen polvientuki järjestö eli IKÄ (International Knee Ässöciation) langetti minulle syksyllä. Olin oikestaaan noin vuoden verran harrastamatta mitään säännöllistä liikuntaa, koska polvet alkoivat osoittaa hieman antautumisen merkkejä. No tälläiselle vankan kestävyysurheilija taustan omaavalle se ei vielä merkinnyt kunnon täydellistä romahdusta, mutta ei kaukanakaan oltu. Aloitin hiljalleen valmistautumisen Vantaan Extreme runiin, joka osuikin sopivasti samalle viikonlopulle, jolloin täyttäisin 31 vuotta. Mikäs sen hienonpi tapa juhlistaa ikääntymistä, kuin koetella kropan rajoja. 

Valmistautuminen meni melko kivuttomasti, muutamia pieniä särkyjä lukuunottamatta. Oikeastaan juokseminen oli pitkästä aikaa hauskaa, osin myös uusien innovaatioiden ansiosta. Ensimmäinen oli purukumi, jota juostessa jäytämällä sain estettyä kurkun kuivumisen. Ja toinen uusi ja nerokas oivallus oli kuulokkeiden hankinta. Nythän tuolla näkee miltei kaikilla napit tai laput korvilla lenkkeillessä, mutta kenties minut jatkossa muistetaan miehenä, joka toi kuulokkeet Tonttilaan. Noin 10 lenkin ja muutamien salibandy höntsä vuorojen jälkeen olin jonkilaisessa tikissä. Aikaisempien vuosien sairastelua ei tänä keväänä tullut, joten lähdin poikkeuksellisen itsevarmana kohden Vantaata.

Hieman tunnelmia ennen lähtöä:








Tuo melko tyttömäinen nuttura aukesi noin sadan metrin jälkeen, joten loput 15,9 km sain purkan lisäksi maistella vantaanjoessa aromisoituneita hiuksiani. 
Ensimmäinen kierros mentiin neljän miehen komeana ryhmänä ja toiselle kierrokselle lähdin Tepon kanssa kahden. Vauhti oli leppoisa ja jaksoimme tyylikkäästi hölkötellä 16 kilometriä kaikkine hauskoine esteineen. Tässä kohtaa kuvista ja jatkuvasta hamppi veljen kuskailusta iso kiitos systerille! 







Onhan tässä toki käyty keikoilla ja takana onkin varsin spektaakkeli maisia elävän musiikin iltamia. Band Of Vipers laittoi Chicagon ja puoli Orimattilaa polvilleen. Luxury Toys villitsi Tirrassa ihan tuossa viikko sitten. Yksi huikeimpia kiekkoja oli WÖYH! Möysässä oli sen sortin progeilut, että ne ei heti unohdu. Martti Servo tanssitti myös kauluspaidan kosteaksi ja tulihan sitä laivallakin käytyä. Eilen oltiin Kouvolassa, Vaakuna piknik taisi olla tapahtuman nimi. Kotiteollisuus ja Haloo Helsinki vei päähuomion, vaikka ei muu esiintyjä katras heikkoa ollut. Ja kotiin tuliaisina oli muutakin kuin krapula..


Band Of Vipers Orimattilan Arvidissa
Luxury Toys Tirrassa

WÖYH Möysässä





Kolmen kopla, jossain päin
Itämerta
Kuvan mies ei ole se tuliainen






















No niin, eihän se nyt sen valtaisan odotuksen arvoista ollut, taaskaan. Vielä loppuun sananen tulevasta.
Juhannus menee varmaankin melko rauhallisesti, mutta 24.6 tärähtää. Meinaan suuntana Seinäjoki ja Provinssi 2015! Neljä päivää ihmisten juhlaa ja neljä keikkaa Stam1naa. Joten onneksi on tullut hieman huolehdittua kunnosta, siellä se on koetuksella. Eilen Kotiteollisuuden keikan ensimmäinen kappale saa luvan päättää tämän itsekeskeisyyden julistuksen. Otos on muuten kelpo laatuinen jostain muutaman kuukauden takaa, ja tällä kertaa Jouni laulelee sanat melko hyvin kohdilleen. 





perjantai 29. toukokuuta 2015

Luxury Toys: The Rest Is Noice

Nyt olemmekin sitten jännän äärellä. Nimittäin viime kesänä näin muutaman vuoden tauon jälkeen vanhan undeground suosikki yhtyeeni, Luxury Toysin live soitantaa. Ja se oli viime näkemän ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Nyt bändiltä ilmestyy uusi albumi, joka kantaa vaatimattomasti nimeä, The Rest Is Noice.

Vuonna 2013 Luxury Toys tarjosi modernisoidun kyydin vanhoihin hyviin aikoihin rock'n rollin saralla, albumillaan Music Is Liquid. Levy pitää sisällään usean erinomaisen rallin, mutta kokonaisuus ei ollut aivan saumaton. Mikä sinällään nyky päivän kappale vetoisessa musiikki bisneksessä ei ole niin tarkkaa. Edellis albumin suurimmat pettymykset olivat albumin nimi, sekä kansikuvitus. 

Uudella albumilla edelliset virheet on korjattu. Nyt on meinaan lähdetty jälleen vanhalle hyvälle tielle, eli hieman paukuttelemaan henkseleitä. Minä kuulun niihin harvoihin, jotka vielä muistavat sellaisia alku aikojen EP julkaisuja kuten, Lock Up Your Sister, sekä miltei klassikoksi Orimattilassa noussut Welcome To The Zoo. Noista ajoista on jäänyt vain laulaja sekä toinen kitaristi, kaikki muu yhtyeen nimeä myöden on vaihtunut. Mutta ne samat juuret on siellä edelleen kuultavissa. 

The Rest Is Noise hämmentävine kukko kansineen on täydellinen viesti kuluttajalle siitä, että nyt ollaan tekemisissä mystisten asioiden kanssa. Näinkään pitkän linjan fani ei oikein uskalla edes arvailla minkälaisella tahdilla ollaan liikkeellä. Mutta juuri tuo ennalta-arvaattomuus tekee Luxury Toysista bändin, jota tahtoo nähdä keikoilla uudelleen ja uudelleen. Ja sama pätee albumiin, luvassa voisi aivan hyvin olla levyllinen täyttä ränttätänttä rockia tai viskin huuruista blues karheutta. Ja kun albumia kuuntelee, huomaa molempien ääripäiden olevan läsnä, erittäin taidokkaasti yhteen niputettuna.

Levy vaikuttaa ensi kuuntelulta hieman sekavalta, eikä kokonaisuutta tahdo näin yksinkertainen mies hahmottaa. Mutta nyt olemmekin sellaisen musiikin äärellä, jota ei kuunnella moottoritiellä, vaimentamassa auton rengasmelua. Ei todellakaan, vaan tälläisestä äänitteestä saa parhaan irti kun se kuunnellaan ajatuksella, vailla häiriötekijöitä. En tiedä onko kaltaiseni musiikista paljon arkeen ammentavat levynkansi nyplääjät kuolemassa sukupuuttoon, mutta minulle tämä levy on kuin pornoa korville. 

Levyn ensimmäisistä minuuteista asti huomaa, että nyt ei ole lähdetty kalastelemaan soittoaikaa Novalta. Levyn avaava Magnolia tarjoaa alusta alkaen kolme tärkeää prinsiippiä Luxury Toysin pelikirjasta. Kitarat ovat voimakkaasti läsnä, taustaa tukee erittäin tarkalla tatsilla paukkuvat rummut ja pelin viimeistelee Lester Briscon moni sävyinen laulu.

Hieman laahaavan ensimmäisen kappaleen jälkeen korviin tärähtääkin erittäin napakka komppi poljento, jota tukee miltei rap henkinen laulu. Tässä kohtaa voi jo sanoa, että toinen kappale, Spare Love tulee olemaan live setissä yksi niitä joilla mekot heiluu. Lesterin äänen käyttö on kappaleessa parhaimmillaan ja mykistävän monipuolista. Teksti on nerokas tarina Frendzonelle jääneestä hahmosta, jota nainen pyörittää mielensä mukaan. 

"She only calls when ever she needs a favor, i am her savior,

she does not let me touch her, even when i am in my best behavior"


Kolmas kappale Dogs at Play jää hieman ympäripyöreäksi, mutta lopun mahtipontinen kitarointi antaa kerta toisensa jälkeen syyn kuunnella sen alusta loppuun. Seuraavaksi sukelletaankin sitten tupakan savuisen kapakan halki aina sinne perimmäiseen nurkkaan. 69 96 on kahlitseva blues tunnelmointi, joka jättää ihokarvat pystyyn joka kuuntelu kerralla.

Seuraavan kappale on mielestäni aivan väärässä paikassa, koska tuollaisen isolla telalla maalailun jälkeen jollain tavalla pirteä tempoinen Stalin Thanks a Lot, ei oikein istu. Kappale on sinällään levyn parhaimmistoa etenkin lyriikan osalta, mutta jotenkin 69 96-kappaleen perään olisi voinut sopia hieman laahaavampi styge, kuten vaikka seitsemäntenä soiva In Tune, Out of  Sync. Ennen tuota hieman proge henkistä veisua soi levyn humoristisen kappale, Love Making Song. Ja se on aikalailla sitä mitä nimi lupaa ja tulee olemaan live setissä takuu varma yleisön villitsijä.

"Funny thing whit love is more you make it, more you bloom,
and every shitty song becomes your favourite tune"

Kahdeksatta raitaa mennään sitten hieman reippaammin ja kyseessä on ns. sinkkuna julkaistu musavideo kappale Never Go Out. Se kuuluu ehdottomasti levyn parhaimmistoon ja video on toimiva markkinointiakin ajatellen. Siitä hieman välittyy yhtyeen live valmius, joka on jokaisen syytä kokea itse. 

Toiseksi viimeinen kappale Two Sides of Salvation on levyn heikoin kappale. Lyriikka vetoinen ja nuotiokitara henkinen renkutus ei istu kokonaisuuteen, mutta pettymys unohtuu nopeasta kun viimeinen kappale paukahtaa soimaan.

Diagnosis and Pills toimii oivana kääreenä, joka paketoi levyn kokonaisuudeksi. Kappaleen lopun kuusi minuuttisen progeilun olisi toki voinut hieman lyhentää, mutta kuten jo alussa tuli selväksi, näillä kappaleilla ei tavoitella soittoaikaa Novalla. Levy tulee varmasti kestämään hyvin aikaa, mutta tämä aika ei oikein kestä tätä levyä. Se on hieman surullista ajatella, että kuinka nämä "kiireiset" nyky ihmiset jäävät paitsi tälläisestä nerokkuudesta, kun kaikki focus on puhelimessa.

Myönnän, että ehkä hieman jotkin ulkomusiikillisetkin seikat vaikuttavat arviointiini. Mutta eihän tälle voi muuta antaa kuin 5/5. 


Tuosta vielä musavideo katseluun ja kuunteluun:






6.6 Tirrassa koetaan elävän musiikin riemua, kun Luxury Toys esittää uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen päälle vielä setillisen vanhaa matskua. Karkeloissa mukana myös Manzana & Lovemakers. 

Albumia on tarjolla ainakin Spotifyssa ja fyysinen CD-levy saapuu levykauppa Äx:sään 5.6. Lisää infoa saa yhtyeen facebook sivuilta. 

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Super Mega Hyper Turbo-numero!!

Suosikki henkinen otsikointi juontaa juurensa siitä, että statistiikan mukaan tämä on peräti jo sadas tekstin pätkä, jonka tänne raapustan. Ja ilman sen kummempia vanhojen muisteluita tai fanfaareja siirrytään asiaan, joka ei taaskaan ole ylittänyt uutiskynnystä muualla. 

Kulunut pääsiäinen sujui varsin lennokkaasti. Menin torstaina oikein Helsinkiin. Uuteen asuntoon muuttaneen Katjan luo parantamaan maailmaa ja perjantaina parantelin sitten oloa American car show:ssa "halvoilla" oluilla. Jälleen kerran ajoitusten mestarit oli liikkeellä. Käppäilimme Katjalta messukeskukseen, josta neito jatkoi matkaansa omille menoilleen. Meikämandoliino käppäili messukeskuksen parkkihalliin, jonne minuutin kuluttua Lahesta saapui tuning asiantuntijat, Mikke the lamppujen tummentaja sekä Johannes "erivärisarana" Kinnunen. Eipä oikein enää vanha saanu messuilta mitään irti. Liputkin alkavat olla niin suolasen hintaisia, että sipsien sijaa nuoleskelin lipun kuittia. Oikeastaan "meitin" poikien osasto oli ainoa suurempi mielenkiintoni kohde. Anssi melko matala Honda, Juhon ilmajousi Bora ja uusin himmeli Golf pickup ovat kyllä siihen tasoon viimeisteltyjä, että luulisin tulleen jotain pyttyjä kotiin. 


Huomioikaa allekirjoittaneen huikea atk:n käyttötaito kilven suttaamisessa. Ja onhan toi Golf pickup ihan tyylikäs

Perjantai ja lauantai illat menikin sitten saunoessa ja kaljaa juodessa. Hauskaa oli, tarkemmat yksityiskohdat seuraavassa Alibissa. 
Sunnuntaina puhalleltiin krapulaa Energia hallilla. Perinteinen tipu turnaus keräsi kaikki lähi alueiden veivaajat saman katon alle. Pelit oli jälleen värikkäitä ja vähintään kymmenen kertaa viihdyttävämpiä kuin vaikka MM-kisojen jatkuva pakki-pakki syöttely omassa päässä. Mieleen jäi hopealle jääneen joukkueen pitkätukkaiset veljekset, joiden kynäily, peliäly ja oikea tilanne kovuus oli aivan mykistäväää. Siis aivan huikeita veivejä, maagisia syöttöjä eikä tippaakaan ylimielisiä. Ei mussuttaneet yhtään tuomarille, vaikka varmasti saivat iskuja kuin naiset Tauskin jäljiltä. Lakki päästä osaston pelimiehiä, tai poikiahan ne vielä oli. 

Tänään maanantaina kaivettiin lenkkarit kaapista ja aloitettiin juoksu, muutenkin kuin naisten perässä. Kahvakuulahan on tässä jo heilunut vilkkaasti ympäri olohuonetta, mutta nyt aloitettiin kelien lämmettyä myös kestävyys harjoittelu. Ensiksi tietysti tuli tarkkaan valita oikea lenkkimusa. Jotain sellaista keskitempoista, mutta ajoittain ripeämpää kitarapainotteista ja melodista rockia. Tässä kohtaa älypuhelimeni oli nimensä veroinen, kun laitoin spotifyn hakuun kirjaimen V. Heti ensimmäisenä se tarjosi tietysti Kouvostoliiton kitaran kaiuttajia, eli Viikatetta. 

Kunto ei vielä kestäisi Stam1naa lenkkimusana, olisi lyhyitä lenkkejä kun tuppaa tuo juoksu vauhti väkisin mukautumaan musiikin mukaan. Alku oli Viikatteen tahdissakin vaikeaa. Ensi kilometrit tuntui taas synkiltä, hapen saanti oli tasoa astmaatikko aavikolla. Mutta kyllä se siitä jälleen rupesi kulkemaan, kun olin saanut keltaiset limat yskittyä ulos ja yskän väri muuttui punaseksi. Silloin sitä kestävyys urheilija tuntee vasta elävänsä kun on veren maku suussa. 

Mainiota musiikkia niin ylä-kuin alamäkeen:

https://www.youtube.com/watch?v=lH5CmfLs_1o


Tässä on painettu parisen kuukautta duunia aika reippaasti. Nyt kun kelit lämpiää, niin ylityöt tulee tippumaan aika vähiin. Tosin kevät tuo myös pieniä takapakkeja kuntoilulle. Parin viikon päästä Viikatteen keikka, sitten on vappu ja laiva reissu. 23.5 Extreme run tulee kyllä pelottavan nopeasti, mutta eiköhän siellä jossain kunnossa olla. Ellei taas siitepölyt vedä putsaria niin tukkoon, että kuumeilu pilaa valmistelut, kuten parina edellis vuotena. Tuossa aiemmin mainitsin naisten perässä juoksemisesta ja tulokset voisi kiteyttää seuraavaan, Kymppitonni henkiseen lauseeseen. Helkamalta kannattaisi soitella minulle pyörien kehitykseen liittyen, koska olen saanut jatkuvasti sitä, mitä heiltä puuttuu. 

Loppuun pakko laittaa alku vuoden kovin keikka setti. Siis onneksi tästä nipusta on taltioitu hyvä laatuinen ja usealla kameralla kuvattu video. Nimittäin Joensuun Kerubista kuvattu koko keikka, Kaarle Viikate ja Marko Haavisto lyö Tuohikortit livenä pöytään. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.


torstai 26. helmikuuta 2015

Tuohikortit pöytään

Möysässä oli jälleen herkkua tarjolla, enkä tällä kertaa tarkoita maukasta lounaspöytää. Vaan Kaarle Viikate ja Marko Haavisto tulivat lyömään Tuohikortit pöytään. Aivan kuten muutkin korttipelit, niin tämäkin antaa pelaajalleen livenä kaikkein maukkaimman kokemuksen.

Laulu Tuohikorteista-albumi on kokonaisuutena sen sortin mestariteos, että sen tiimoilta ei ole enää kauhean vaikeaa kasata onnistunutta live settiä. Mutta kun soittajista muodostuu vielä tuollainen nippu maestroja, niin täydelliset tanssit on valmiit. 
Tunnelma oli alusta alkaen kuin Vesivehmaan jenkassa, siellä meni nuoret sekä vanhat samanlailla. Tälläiselle nerokkuudelle on selvästi siis ollut tilausta, vai onko nerokkuus itsessään luonut tilauksen? Muna-kana kysymysten äärellä siis. Huhujen mukaan keikkoja olisi tulossa vielä kovan kysynnän vuoksi lisää.

Setti koostui levyltä tutuista kappaleista ja muutamista laina klassikoista. Ensimmäisen ässän yhtye heitti pöytään raivokkaalla Meksikon pikajuna-tulkinnallaan. Tuskin on kukaan noin ripeää versiota kappaleesta ennen esittänyt. Pikkasen kova!

Kaarlen heitto kiteyttää tunnelmasta olennaisen:
-Täällä on suu niin vehnäisellä, että keliakialiitto on huolissaan! Sitten Kepa Kettunen löi kyytipeltiin vauhtia ja taas mentiin. 

Laulut on jaettu hienosti ja molemmat vokalistit saavat omat vahvuutensa esille. Marko Haavistohan on yksi Suomen komea äänisimpiä laulajia. Kivi itkee vihreää-tulkinta sai monet neidot pyyhkimään silmäkulmiaan, tulee se ääni vaan sen verran syvältä. Mutta miten käy Haavistolta rock'n roll? Siihen tietämättömille antoi viimeistään vastauksen Missä olet Anniina?. Ja kyllähän se käy! Tuosta muuten voisi leipoa ihan heittämällä tämän vuoden parhaan kotimaisen rallin palkinnon. Jo tässä vaiheessa vuotta.

Kaarle on tulkinnut useaan kertaan Viikatteen keikoilla Hautajaissydän-kappaletta. Se on ollut varsin toimivaa, mutta kun V-miesten levylle sen aikanaan lauloi muuan Topi Sorsakoski, niin eron kuulee jopa tälläinen amatööri. Mutta tällä kertaa mikrofonin eteen asteli M. Haavisto, Suomi ja sisärata. Toimiva, ei enää adjektiivina riitä, tämä oli jotain paljon parempaa. Tälle versiolle olisi Topikin nostanut stetsoniaan.

Loppu keikasta Kaarle tulkitsi onnistuneesti Poutahaukkojen klassikon, Paha Vaanii. Viimeisen ässän yhtye latoi pöytään reippaalla Kuningatar-kappaleellaan, joka jätti yleisön haukkomaan henkeään ja odottamaan lisää. 

Keikan päätyttyä paljastui se tosi seikka, että Tuohikorttipakka sisältää livenäkin pelkkiä ässiä. Joten tuota nippua ei kannata kenenkään ottaa lämppäri bändiksi, kenelläkään ei tässä maassa löydy parempia kortteja. Eikä heidän todellisuudessa ole tarvettakaan lämmitellä yleisöä muille kuin itselleen. Ja se yleisöhän lämpesi jo siinä vaiheessa kun Haavisto asteli stetsoninsa kanssa lavalle ja Kaarle suoristi lasejaan ensin soinnun löytääkseen. Vähille maininnoille jäänyt Francinen keulakuva Antti Kukkola, hoiti oman ruutunsa tyylilleen uskollisena, eli virheettä. Huikeassa tasapainossa Kaarlen kitarointia tukien ja osan sooloista soittaen. Summa summarum, i love it!




Tuosta vielä klassikko jo syntyessään, Missä olet Anniina?

https://www.youtube.com/watch?v=IkybFT5yKik



maanantai 16. helmikuuta 2015

Kuolleita kaloja sekä elävää musiikkia

Oikein säihkähdin kun sain selville äskettäin, että minkä tason herrasmiehet tätä blogia on lukeneet ja jakaneet sosiaalisessa mediassa. Hieman hämmentävää ja hävettävää kun tuo oikeinkirjoitus ei oikein ole hallussa. Mutta näillä mennään, amatööri on aina amatööri.

Tämän kaiken valtaisan suosion keskellä on ollut aikaa käydä mm. pilkillä. Kaksi sukupolvea Järviöitä ja pilkkikamat autoon, eikä muuta kuin järvelle. Entiset eräjormat lähti kyllä tällä kertaa hieman soitellen sotaan. Heti kun Messilänrannan aallonmurtaja oli ohitettu, iski totuus kirjaimellisesti vasten kasvoja. Tuuli oli sitä luokkaa, että ei meinannut pysyä edes reikä paikoillaan. Nöyrinä palattiin lähemmäs rantaa tuulelta suojaan pilkkimään. Ei tässä välttämättä ihan Erä lehdessä jatkossakaan poseerata, mutta kyllä sen verran kalaa saatiin, että kädet piti pestä kotona. 





Tässä on ehditty kirjoitella työsopimuksiakin ja seuraavan parin kuukauden ajan aherran iltavuoroa. Tehtävä on sen verran salainen, että siitä en voi sopimus syistä johtuen puhua lainkaan. 

Mutta mennään oikeaan asiaan, eli musiikin kiehtovaan maailmaan. Perjantai oli hieman kiireinen, mutta onnistunut. Pääsin töistä lähtemään puoli yhdeksältä. Tempaisin pukkarissa miltei suoraan juoksusta kauluspaidan ja farkut päälle, samalla kirmaten autolle. Yllytin Hiacen poimunopeuteen ja olin ennätys ajassa Möysässä. Syy kiireeseen oli jälleen looginen, eli Stam1na. Hyvin ehdin sisälle ja sain hankittua vielä oluen hansikkaaseen ennen keikan alkua. Törmäsin samalla myös Ledeen, eli Requiem-x yhtyeen laulajana sekä yleis huippu heppuna tunnettuun herrasmieheen. Lyöttäydyin keneltäkään kysymättä Leden ja hänen kaverinsa seuraan. 

Stam1naa on tullut hehkutettua muutaman kerran aikaisemminkin, mutta eihän Lemin propelli tukkia voi ikinä liikaa hehkuttaa. Mössö paikkana oli aika mielenkiintoinen valinta bändille, joka esiintyi edellisenä viikonloppuna Oulun jäähallissa. Mutta kun tuollainen työmaakoppi lyödään täyteen oikea mielisiä ihmisiä, Stam1na laittaa tukat pyörimään ja muutama olut on tehnyt kauppansa, niin ollaan aivan siinä ytimessä minkä takia live keikoilla kannattaa käydä. Tunnelma oli enemmän kuin tiivis, mutta se oli sitä vain ja ainoastaan hyvässä mielessä. Yhtye saa mystisellä tavalla kaikki miksauspöydän viereiset jörö Petteritkin laulamaan mukana ja heiluttamaan nyrkkiä. Ja mikä hienointa, ilman erillistä kehotusta. On se vaan kova! Kovinta elävänä täällä pimeässä pohjoisessa. Ja ensi kesän Provinssia odotellessa, siellä tanssataan kaikkina neljänä päivänä lemiläisten pillin mukaan. Tähän tahtiin!!





Keikan jälkeen kuskailin Leden ja hänen kaverinsa koteihinsa. Sitten kotiin ja lievästä tinnityksestä johtuen, hyvin valvotun yön jälkeen aamu kuuteen töihin. Kyllä, teen tässä muutaman viikonlopunkin töitä. Lauantai jatkui töiden jälkeen lepäilyllä ja illalla saunalla. Hieman väsy painoi, mutta en halunnut tylsistyä kotiini. Hauskaahan ei saa kuin pitämällä, joten ei muuta kun Hiaceen ja lisävalot kohti Club Chicagoa. Siellä esiintyi Loanshark sekä Requiem-X. Ekasta bändistä nyt sanon vain sen, että oli pojat Iron Maideninsa kuunnelleet. Hyvää heviä, mutta itse odotin malttamattomana Requiem-X:n keikkaa. Hepuilla on tapahtunut miehistön vaihdoksia ja tämän on nyt kai jonkinlainen uuden alku. 

Nyt ollaan oikealla tiellä! Soitto on tiukkaa ja ehkä itseäni aikaisemmin vaivanneet hieman turhat taiteelliset kikkailut on jätetty pois. Ne on korvattu entistä reippaammalla poljennolla ja suoraviivaisemmalla toimittamisella. Vahva thrash pohja, johon on istutettu sopivasti melodisuutta, jotta kokonaisuus on monipuolinen ja koukuttava. Omat biisit rockaa ja rollaa vallan mainiosti ja coverina tuli ainakin Backyard Babiesin, Minus Celsius. Hieno valinta ja toteutus täysin omiin nimiin. Porukkaa oli todella hyvin paikalla ja he ottivat yhtyeen mahtavasti vastaan. Ei jätkät muuta kuin kohti ääretöntä ja sen yli!

Tutustukaan tuotteeseen:


https://fi-fi.facebook.com/RequiemXband





Keikka loppui puoli kahden huitteilla ja olin kotona kahden aikaan. Kolmen tunnin unet ja töihin. Sunnuntai-ilta meni Johanneksen kanssa katsellessa edellis yön Amerikan Supercross kisa ja suunnitellessa ensi kesän festareita. 
Sain tuosa päivänä eräänä miellyttävän puhelun Max Radicalilta, tunnettu myös Vipers Mattina, eli Band Of Vipersien laulaja/kitarista Matti. Ensi kevään ja kesän keikka systeemejä käytiin hieman läpi. Ja hyvältä näyttää. 

Laittakaa jo nyt ylös, 2.5 Band Of Vipers, Club Chicago. Muita keikka päivämääriä sitten, kun niitä julkaistaan ja uuden levyn tiimoilta uutisointia luvassa myös kevään mittaan. Tätä herkkua siis jossain vaiheessa luvassa kokonainen levyllinen:




perjantai 6. helmikuuta 2015

Laulu Tuohikorteista

Kaarle Viikate sekä Marko Haavisto päättivät yhdistää voimansa ja loihtia suoranaisen mestariteoksen. Nimittäin juuri ilmestynyt Laulu Tuohikorteista nimeä kantava albumi kokonaisuus tarjoaa syväluotaavan katsauksen kaihon maailmaan, kaiku kitaran säestämänä. 

Lyriikat asettuvat tietysti tämän kaltaisessa musiikissa tärkeään rooliin. En tiedä tarkalleen kuinka kirjoitustyöt on jaettu, mutta Kaarlen kynä näkyy paljon ja se on erittäin hyvä asia. Yhtään väheksymättä Marko Haavistoa sanoittajana, osoittaahan vaikka Paha Vaanii - kappale Poutahaukoilta sen, että ei se kynä todellakaan tylsä ole. Pieniä otteita muutamista kappaleista, jotka iskostui mieleeni ensi kuuntelu kerroilla.

Huikea, Missä Olet Anniina, tarjoaa perus asetelma naistaan kaipaavasta miehestä:

"Missä viivyt Anniina, 
jo avattu on Gampina"

"Missä olet Anniina, yhä suudelmasi vankina
 elinkautistani lusin ja tiilenpäitä luen.
Missä olet Anniina, minä olen pian jo valmiina
 pitkään puiseen poplariin jonka viimeisenä puen"

Siis pakko tuohon vielä tarttua, pitkä puinen poplari. Voiko hauta-arkkua enää erikoisemmin kuvata?

Kuningatar tarjoaa hieman reippaamman poljennon ja jonkinlaisen seikkailun kuningas alkoholin matkassa. 

"Otin kuningatarta kädestä, jotta näkisin,
otin kädestä, mutten koskaan väkisin"

"Karhun talja olalla,
tähtiä colalla,
kaikki hyvällä tolalla"

Illan viimeinen hidas tyyppinen Viikate instrumenttaali Kivi Itkee Vihreää on saanut tälle levylle lyriikat. Ja vetää kauneudessaan hiljaiseksi tälläisen jaarittelijankin. 

"Päivä käy hämärään, valoista varjot vain nään
Ole kanssani nyt, kun kivi itkee vihreää"

Itseltäni meni pari tuntia aivan pelkästään levyn lumoissa, eikä loppua näy. Levy on sellaista iskelmä henkisempää, mutta rautalanka osastolle kumartavaa soittoa. Osittain myös reippaammalla poljennolla, mutta ilman mitään junttaavaa komppia. Vaan enempi sellaista ilmavaa ja avaraa soundia. Eli siis totuuksien ja kauneuden äärellä. Jos vähänkään tyyli suunta kiinnostaa, niin käykää tutustumassa tuotteeseen Spotifyssä tai hankkikaa oikea levy.
Ensimmäisenä sinkkuna lohkaistu kappale on nokkelasti nimeltään Ensimmäinen. Ja se lyötyy jo Youtubesta, joten maistelkaa.




lauantai 31. tammikuuta 2015

Kahvakoplan matkassa

Perjantaina kerättii kolmen kopla kasaan ja suunnattiin kohden maamme uljasta pääkaupunkia. Lähdimme jo miltei perinteisin menoin todistamaan kevään ensi askelta, eli moottoripyörämessuja. Meidän kahvakoplamme koostui ylimmästä mahdollisesta asiantuntemuksesta, mitä kaksipyöräisiin liittyy. Itse toimin jonkin sortin matkan harhaan johtajana, eli hyökkäyskentällisemme keskushyökkääjänä. Vasemmalla laidalla viiletti peloton kuljettajamme Mikke ja oikeasta laidasta lättyjä lapaan heitteli Artjärven aurinkokuningas Johannes. 


Ihmisiä oli sopivan vähän liikkeellä, joten harteikas kolmikkomme mahtui vallan mainiosti astelemaan tyylikkäässä rivissä, kuin Dressmanmiehet ikään. Rakenneltujen pyörien osastolla oli hieman vaisusti uusia laitteita, sellaisia mitkä olisi mielenkiintoani herättäneet. Yksi tyylikäs turbotettu iö kikseri oli suhteellisen hienossa cafe racer kuosissa, mutta ei sekään ihan 5/5 ollut. Sellaista perus käppäilyä hallien läpi, mutta jälleen vanhan siniveren mielenkiinnon herätti Yamaha osasto. Uusi XJR oli mielestäni varsin tyylikkäässä kuosissa ja tietysti maansiirto osasto, eli crossipyörät miltei kahlitsivat minut siniselle matolle. 


Yamahan kanssa kahden


Yamana XJR 1300

Vastakkain asettelun aika ei todellakaan ole ohi moottoripyörä piireissä. Esimerkkinä tästä muuan artjärveläinen traktorin kurmuuttaja huuteli minulle Yamaha osaston reunalla pilkkaavaan sävyyn. Hän tunnusti punaista väriä, eli vannoi Hondan nimeen, muutoin hän on varsin mukava mies. Julistimme kuitenkin lopuksi rauhan, tosin hieman hampaat irvessä. Ajattelin hyökätä vielä ennen lopullista rauhan julistusta Honda osastolla aiheuttamaan pahennusta jollakin ivallisella kuvalla. Mutta siellä oli jotakin helkutin promo pirkkoja nahka hamosissaan, joten koin viisaammaksi jättää kuvat ottamatta. Olisivat saattaneet ohi kulkevat tutut aivan täysin pervoksi minut leimata, mikä sinällään olisi karmea leima herrasmies maineelleni. Kawasaki osastolla sen sijaan kävin osoittamassa mieltäni. Johanneksen lanseeraamalla, ota sellainen heitä helkattiin ilme. Ja tuossa alla se nyt on.  


Heitä helkattiin ilme

Kävimme katselemassa myös superenduron kansallisen kilpailun, joka oli aikamoista kaatuilua. Sunnuntaina olisi varmasti mielenkiintoista nähtävää, kun samalla areenalla kilpaillaan oikein lajin MM-osakilpailu. Poistuimme paikalta hieman ennen messujen sulkeutumista ja Mikke polki Golfista oikean pedaalin kohden syyläriä. Nyt oli nimittäin hieman kiirus. Olin muutamaa päivää aikaisemmin huomannut Happoradion soittavan perjantaina Möysässä. En uskaltanut ostaa lippua ennakkoon, koska noista Helsingin retkistä ei ikinä tiedä milloin sieltä pääsee kotia. Ja olin myös siinä harhaisessa uskossa, että ei Happoradio myy kuitenkaan paikkaa täyteen. 

No olin hieman ennen yhdeksää kotona ja nakkasin pikkutakin niskaan. Hiace tulille ja vajaata kahtasataa Möysään. Jono olin valtaisa, mutta uskoin silti mahdollisuuksiini. Auto parkkiin ja toppatakin jätin nokkelana miehenä autoon, jotta vältyn narikka jonoilta. Vartin palelin pakkasessa, pikkutakin kaulukset huurussa kunnes saavuin jo miltei ovelle. Edessäni oli enää kolme ihmistä. Sitten jokin henkilökuntaan kuulunut hahmo ilmoitti, että kaikki liput on myyty, vain ennakkolipun ostaneet pääsee. No sillälailla! Ei muuta kuin nöyränä autolle ja pois paikalta. Hetken ajelin Hiacella hurua, jotta sain auton lämpöiseksi ja poikkesin koti matkalla nopealle oluelle paikallis baariini. Pikkutakki päällä Pikku-Hukkaan ja kohtelu oli sen mukainen. Jokin ammatti alkoholisti, joka ei varmaankaan puvun takkia ollut nähnyt 20-vuoteen muualla kuin telkkarista, korotti ääntään ja karjaisi:

-Hei! Painu hippi helvettiin!

Minä toivotin herrasmiehille myös hauskaa illan jatkoa ja hiivin baarin nurkkaan tuijottamaan karhua silmiin. Sitten erinäköisten vaiheiden jälkeen päädyin kevyille jatkoille tonttilalaiseen kerrostalo kaksioon, jossa höpöttelin miellyttävien ihmisten kanssa aina lasten kasvatuksesta Ruisrockin tunnelmointeihin. Se kuittasi pienoisen pettymykseni jonka Happoradion missaaminen aiheutti. 

Huonosti hyviä live pätkiä Happoradiosta netissä, mutta tämä kelpaa. On muuten aivan käsittämättömän komeaa lyriikkaa kappaleessa. 

" Sinä olet rakkaus, yön luodolla majakka
  tällä määrätyllä matkalla, maailman pyöräni tarakka"




Sitten tietysti mielessä siintää jo muutaman viikon päässä tuleva perjantai 13. päivä. Silloin Möysässä esiintyy Lemin kauniit ja rohkeat eli Stam1na. Sinne olen lippuni ostanut jo joulukuussa, joten siellä ollaan varmasti. Tuossa on kaksi kappaletta samalla videolla, mikä on hyvä, koska miksi tyytyä vain yhteen?






Viikate ei olekkaan täällä hetkeen soinut, joten jotta ei totuus pääsisi unohtumaan niin laitetaan tähän loppuun vielä asteen verran rauhallisempaa. Videon kuvallinen anti on jonkun harrastelijan puuhastelua, mutta menee paremman puutteessa. Kappaleen kielikuvat on puolestaan rautaisen ammattitaidon tulosta. V-miehiä herkimmillään, eli Viikate - Mintun ja Vernerin häävalssi. 



torstai 15. tammikuuta 2015

Ojasta allikkoon

Tajusin tuossa päivänä eräänä, että eihän ketään varsinaisesti kiinnosta, jos tänne kirjottelee joka perkuleen kyykyn ja punnerruksen joita teen. Joten parempi varmaan vain lyhyesti todeta, että kuntoilu kuurini on lähtenyt oikein mainiosti liikkeelle. Joka päivä jotain, joko juoksulenkki tai sitten pientä ähellystä kotona painojen kera. Ostin tuossa oikein kahvakuulankin. Pakko todeta, että on kilohinta kohdillaan, kun kaupungin halvimman palluran löysin Kärkkäiseltä. 10 kilonen maksaa 25 euroa. Siinä hetken puntaroin isommankin ostoa, mutta kokeillaan nyt ensin saada edes tuo nousemaan. 

Eilen suuntasin kohden Artjärveä, tarkoituksena noutaa Anna Lahteen. Menimme siis Annan ja Johanneksen kanssa katsomaan uuden Vareksen, ja minulla kun on sattuneesta syystä tuota vapaa-aikaa niin toimin eilen Annan hovikuskina. Mielestäni lähdin tarpeeksi ajoissa liikkeelle, huomioiden sen faktan, että tuskin Anna kuitenkaan vielä lähtö valmiina olisi. No aikataulu meni hieman tiukalle, koska Orimattilasta saakka jouduin köröttelemään säiliöauton perässä. Olin muutaman minuutin myöhässä kun kaarsin talon pihaan tutulla vauhdilla. Tosin tällä kertaa minun Ace Venturamainen pysäköintini epäonnistui surkeasti. Perkuleen aurakuski oli tehnyt ojan päälle niin nätin lumimaton, että en ollenkaan hahmottanut ojaa tien reunasta. Ajatus oli jättää auto tien reunaan, jotta ohi kulkijat mahtuvat ohittamaan, mutta nyt menin hieman liian pitkälle.








Sinnehän se sukelsi juuri sen verran, että toinen takapyörä jäi ilmaan. Eikä auttanut huudattaa pakilla, ei se lukko tarttunut näköjään kiinni sen vertaa, että olisi pyörittänyt toista pyörää. No onneksi tuo oli miltei paras mahdollinen paikka lipsauttaa ojaan. En kunnolla ehtinyt autosta nousta kun paikallinen hinauspalvelu A.Tukonen hyökkäsi Valmetilla paikalle. Hieman joutui olemaan nöyrää poikaa ja kuunnella korvat luimussa piruilut. Niin se vaan menee, että lehmä on märehtiväinen ja ihminen, myös hiacemies erehtyväinen.

Episodi ei vaikuttanut aikatauluumme, kiitos Artjärven nopeantoiminnan joukkojen. Olimme ajoissa Lahdessa ja Johannes liittyi vauhdista seuraamme, kun kävelimme kohden finnkinoa. Elokuvasta en nyt lähde mitää arvostelua raapustamaan. Sitä samaa se oli kuin aikaisemmat Varekset. Melko mielenkiintoinen juoni meni ihan hukkaan, koska se juostiin aivan naurettavan kovalla vauhdilla läpi. Itse jäin hieman monttu auki toljottamaan loppu ratkaisujen viuhahdellessa valkokankaalla, aivan kuin olisi nauha ollut finaalissa ja olisi jouduttu loppu elokuvaa hieman tiivistämään. Ihan komeita action kohtauksia ja muutama sukkela leuka. Kelpo viihdettä, mutta itse olen kyllä enemmän Kurt Wallanderin miehiä. Käytiin leffan jälkeen vielä syömässä ja oikein jäätelöillä, eli laatuaikaa kavereiden kera, toimii!

Tänään toteutin pitkään uhkailemani tempauksen, eli suuntasin kohden Messilää ja hiihtolatuja. Heti ensi potkuista lähtien huomasin, että ei ole Tonttilan karpaasi enää ihan nuoruutensa vireessä. Näin vanhana Finlandiahiihto veteraanina sitä on hieman kriittinen omille suorituksille. Enkä syyttele sukua, vaan enemmänkin voitelua siitä, että ei suksi luistanut. Muutamassa pidemmässä alamäessä porukkaa lappasi ohi kuin Kovalaisesta aikanaan formuloissa. Ylämäet oli minulle iskun paikkoja suksien puolesta, mutta myrkkyä tyhjien käsien vuoksi. Aikamoista selviytymistaistelua oli koko matka, jota kertyi reilu kymmenen kilometriä. 






Tarkkaavaisimmat huomasi varmaan, kuinka hiacemies on valmistautunut keliin kuin keliin



Pakko kyllä ihmetellä sitä nuoruuden intoa ja vittuilun pelkoa, jotka aikanaan ajoi minua kaikki 62 kilometriä ja aina maaliin asti finlandiahiihdossa. Nyt olin aivan valmis katkomaan sukset jo parin kilometrin kyntämisen jälkeen. Voiteet taisi olla kylmemmälle kelille tai joku meni pieleen, koska lumi tahtoi tarttua pohjaan kiinni. Luistelu olisi paljon helpompaa, jo ihan voitelunkin kannalta, mutta onhan perinteinen aina perinteinen. Ja toisaaltaan kun sukset hankaa vastaan koko matkan, niin ei tarvitse kiertää ihan niin pitkää lenkkiä, että saa hien pintaan. 

Kanssa hiihtäjiä oli varsin paljon, mutta se ei sinällään haitannut. Minut ohitettiin varmaan kymmenisen kertaa ja itse en saanut laittaa suksiin kuin kolme rastia. Yksi niistäkin oli hieman varttuneempi nais henkilö joka puhui puhelimeen, joten ei tässä nyt ihan mitään Iivo Niskasia olla. Joten ei auta kuin ottaa Niskasta kiinni ja lisää treeniä.


maanantai 12. tammikuuta 2015

Apulanta!!!

Lauantaina kerättiin kasaan oikea all-star ryhmittymä ja suunnattiin Espooseen. Eli Barona areenalle katsomaan Apulantaa Johanneksen, Annan ja Keisarin kanssa. Kyseessähän oli kahdesta jäähallikeikasta juurikin se jälkimmäinen, eli The keikka. 

Kinnunen motorsport lainasi meille riittävän penkkimäärän sisältävän ajoneuvon, joten siitä Ahtialaan iso kiitos. Itse matka sujui tietysti ilman ongelmia. Olimme ajoissa, kävimme syömässä ja löysimme perille helposti. Mukana olleilla on tietysti jokaisella oma versio tapahtuneesta, mutta tämä olkoon virallinen totuus matkasta. Itse jäähallin sisällä tunnelma oli heti tiivis ja narikasta pois päästyämme kuulin tutun äänen huutelevan minua kohden:

-Mikäs perkeleen talebaani se sieltä tulee? 

No sehän oli vanhempi metallimies Orimattilasta, joka siellä kutsui virne naamallaan entistä työtoveriaan. Kävimme siinä nopeasti läpi tämän hetken linjurin rakennuksen abc:n ja sen jälkeen suuntasimme kohden permantoa. Tai no ensin odotettiin, että muut ryhmäläiset jonottivat uudelleen narikassa, kun olivat jättäneet lippunsa takkien taskuun. Niitä kun kyseltiin vielä uudelleen vaikka sisällä jo oltiinkin. Itse vanhana kettuna olin älynnyt jättää lipun lompakkoon. Tovin seisoskelun jälkeen suuntasimme kohde permantoa ja katsastelimme hetken ylväitä lava rakenteita. Sitten anniskelu alueelle, jossa siemaisimme "halvat" harmaat, eli lonkerot. 

Itse keikkaa nyt en enempiä lähde tässä selostamaan, lyhyesti vain kuten tapana on ollut. Alku oli hieman vaisu ja yleisö jännittynyt, mutta viimeistään kolmantena kuultu Aggressio riuhtaisi tunnelman kattoon. Istumapaikoilla olleetkin nousivat seisomaan kun arvon taiteilija Wirtanen heitä hieman opasti kuinka tämän kaltaisissa massa tapahtumissa tulee käyttäytyä. Eihän siellä nyt missään perkeleen teatterissa oltu! 

Tässä pari kännykällä suoritettua harhalaukausta.












Kolmeen tuntiin mahtui kyllä paljon, mutta yhtyeen poskettoman laajasta tuotannosta johtuen jäi siltikin monta kappaletta joita allekirjoittanut olisi toivonut. Samalla taas vaikea olisi ollut lähteä setistä montaa biisiä poiskaan ottamaan. Kaiken kaikkiaan koko show kaikkine pyroineen, valoineen, Temosineen ja lennokkeineen oli aivan huikea. Uusi biisi tuli ensi esityksenä ja tuosta vedosta kuvattiin kappaleelle samalla musavideo tapatumassa. Koko keikka kuvattiin DVD:ksi, joka on todennäköisesti pakko hankkia. Aika montaa kertaa Apulannan nähneenä oli kyllä pakko äimistellä sitä kuinka hienolta bändi kuullosti. Ihmisvalio Wirtanen ei sortunut minkäänlaisiin ylitulkintoihin ja kruununa Sipe tempaisi melkolailla asiallisen rumpusoolon. Ihan ison maailman meininkiä. Toki normaali keikoista tuttu huulen heitto biisien välissä oli melko minimaalista, mutta ehkä sellainen ei tälläiseen spektaakkelin olisi sopinutkaan. Keikka oli takuu varmaa suorittamista ja olen täysin saletti, että jokainen joka paikalla oli, sai juuri sitä mitä oli tilannut. 

Eli Apulanta, kosto kaikista vuosista-tapahtumalle annan täydet 5/5!

Tuossa loppuun hieman tunnelma palaa. Laatu on huono, joten antakaa hieman sitä mistä tuossa lauletaan, eli armoa.




perjantai 9. tammikuuta 2015

Bodya, sporttia ja tsemppistä

Nyt olisi tarkoitus aloittaa tämä touhu uudelleen. Nimittäin, olin tuossa muutaman päivän melko heikossa hapessa. Sain jonkun oudon virus/vatsatauti/paskapöpön, jonka johdosta huuto oksensin noin vuorokauden. Kurjuutta maksimoi pari päivää kestänyt kova kuume, jonka johdosta heräsin kerran saniteettitiloistani täysin vailla ymmärrystä miten olin sinne päätynyt. Nyt on toista päivää pysynyt einekset suun ja suoliston välissä, mutta olo on silti hieman hutera. 

Tässä on ollut runsaasti aikaa pohtia maailman menoa. Esimerkiksi työ kuviot on ollut pitkään sekaisin. Maanantaina aloitin työt uudessa firmassa, mutta mm. tämän äkillisen sairastelun johdosta sinne ei tarvitse kuulema enää mennä. Mikä ei sinällään ei haittaa, se oli muutenkin vain kuukauden pesti. Pitäisi nyt vaan päättää mitä tehdä, tämä kotona oleilu on selvästi vaikuttanut huonolla tavalla psyykkeeseeni. Seinät kaatuu päälle, enkä ole ollut ollenkaan niin tiiviisti yhteydessä kavereihini kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Koulun penkille on kyllä todella iso kynnys lähteä ja työmarkkina tilanne on varsin heikko. Vain muutaman kuukauden pätkä hommia tarjolla. Toki voisin ottaa lakin kouraan ja mennä nöyränä poikana kyselemään entisiä hommiani takaisin linjuri autojen parista. Siellä puolella tuntuu olevan nykyään niin kiirus, että tuskin minua edes muistavat, ainakaan lämmöllä.

Se varsinainen juttu on kuitenkin seuraava. Eli olin jo ennen tuota sairastelua ennätys heikossa kunnossa ja siihen on tultava muutos. Ensimmäinen tavoite on kevään Extreme run, vaikka se on kahtena edellis vuotena osunut siitepölysekoilujen takia hieman huonoon saumaan. Mutta yritetään silti. Ja toinen, hieman pidempi tavoite on saada kroppa sellaiseen kuntoon, että ensi kaudella ei polvi muljahtele salibandykentällä pelkästä vastustajan mulkaisusta. Kunhan tämä olo alkaa olla jotakuinkin normaali, niin ryhdyn päivittämään tänne liikunta suoritteitani. Itseään on helpoin huijata tekemällä hienoja suunnitelmia ja luistamalla niistä toineen toistaan surkeammilla tekosyillä. Mutta täältä varmasti "julkinen" paine pakoittaa minut liikkumaan. Aloitan toki rauhallisesti ja korostan, että ei tavoitteena ole mitkään Mr Tonttila-kilpailut. Vaan saada kroppaa sellaiseen perus terveeseen kuntoon.

Ennen kuntoilua olisi selviydyttävä lauantaisesta Apulanta keikasta. Kyllä, juurikin siitä jäähallikeikasta. Nyt en jaksa seisoa puolta tuntiakaan paikoillaan, mutta toisaaltaan onneksi matkassa on mukana pari vahvaa urhoa, Johannes ja Keisari, joiden jykeviin käsiin voin tarvittaessa nojautua.