Voihan vappu!

Se olisi sitten vappu ja sitä kuulema täytyisi jotenkin juhlia. Vappuhan on kansainvälinen työväen juhlapäivä. En vain oikein ymmärrä miksi sitä juhlivat valkoiset lakit ylpeinä päässään myöskin ylioppilaat. Heistähän on noin puolet opiskellut itsensä työttömiksi, ainakin jos tilastoja katselee.

Yksi vapun perinteistä Helsingissä on jonkun patsaan lakitus. En ole tapahtumaan ikinä osallistunut, mutta kai siellä jotain Opel harrastajia kokoontuu kun lakkia sovitellaan kuulemma Mantan päälle.

 Ja pakko vielä aivan surkeuden huippuna ladata tähän, jotta kurjuus maksimoituu. Huomennahan illalla tulee vappu pimiä, ihan riippumatta siitä osaako mies hommiaan.

No niin, tästä onkin hyvä lähteä sima kätköjen äärelle. Koska jollain tämä tuska on saatava pois mielestä, josta edellisten kaltaiset surkeudet kumpuaa. Pieni päivitys myös kaikkia mielettömän paljon kiinnostavaan Honda kesäkuntoon-projektiin. Sehän on nimittäin tytöt ja pojat sillä tavalla, että minä ajoin tänään aamulla sen Bike and Tuningiin säädätykseen! Kyllä, näin pääsi käymään. Eli periaatteessa pyörä on valmis, mutta käytännössä moni asia tulee vielä muuttumaan. Alku viikosta pitäisi saada Pocahontas ajoon, jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu. Eli palaan asiaan oikein kuvien kera sitten ensi viikolla, joten koittakaa nyt vaan malttaa. Ei tämä ole helppoa minullekkaan.

Pakko on kyllä hieman kommentoida Amerikkaa kuohuttanutta uutista. Siellähän joku 38-vuotias herrasmies oli murhannut nuoren neitokaisen ja oli täten tuomittu kuolemaan. Tämä teloitus oli sitten mennyt hieman reisille. Tuo "syytön" mies oli sätkinyt aikansa ja tullut tajuihinsa hetkeksi, mutta oli sitten kuollut puoli tuntia myöhemmin kovissa kivuissa sydänkohtaukseen.

Luin netistä, että mies olisi ampunut 19-vuotiaan tytön ja haudannut sen elävältä. Mutta tuota en ihan faktaksi uskalla huudella, kun tekstin julkaisija ei ollut mikään virallinen foorumi. Enkä tähän hätään löytänyt mitään vahvistusta asialle. Mutta, jos lähtee ihan faktoista. Eli, mies on ampunut nuoren naisen ja tuomittu siitä kuolemaan. Niin onhan siinä varmasti ollut jotain muutakin häiriintynyttä toimintaa mukana, jotta siitä saa sähkötuoli komennuksen. Tosin Suomessa tuosta olisi varmasti ensikertalainen selvinnyt sakoilla. 
Kuolemantuomiosta voidaan olla montaa mieltä, tai oikeastaan vain kahta mieltä. Mutta jos sellainen on jossain osavaltiossa laillista ja sellainen tuomio on paikallisten lakipykälien mukaan tullut, niin sitä saa mitä tilaa. 
Itse hieman ihmettelin kuinka tämä teloitettu on saanut kauheasti sympatiaa ja teloitettaville vaaditaan parempaa kohtelua. Eikös tälläinen ole juurikin oikeaa kohtelua kaiken maailman piripäille ketkä raiskaavat naisia ja tappavat viattomia ihmisiä? Tuollainen puolen tunnin kouristelu vaan videolle ja kouluihin opetusvideoksi, että näin käy kun yhdyt luvatta toiseen ihmiseen tai teet puukolla pari ylimääräistä ilmanottoaukkoa ylävartaloon.

Vähän rankempaa huumoria, jos tuossa mitään huumoria edes oli. Kuten tuossa aikaisemmin taisin mainita, niin tänään taidan ottaa hieman simaa. Ihan sillälailla hillitysti ja hyvässä seurassa. Näyttää tuo aurinkokin kutsuvasti paistavan,  joten tämä jätkä lähtee nyt kyllä vaputtaan.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen

Tänne Tonttilaan asti on kiirinyt tieto, että tämä minun pikkuinen blogini on alkanut levitä sosiaalisessa mediassa kupan tavoin. Tämä ei tosin lähde penisiliinillä, mutta kyllä tästäkin eroon pääsee. Eli jostain kumman syystä tämä on saanut kohtuuttoman paljon, joskin suurella todennäköisyydellä vain hetkellistä näkyvyyttä. Syitä en tiedä, lääkäri kun en ole, mutta kai tämäkin jollain tasolla suusta suuhun on levinnyt.

Viimeset pari viikkoa Tonttilan keittiöspykologianlaitos on pitänyt toimipistettä Ahtialan suunnalla. Siellä Hondan kasailun yhteydessä olen suorittanut monen moisia päättymättömän oloisia pohdintoja arjen isoista kysymyksistä. Tyylillä, siksi minä en tarvitse vastakkaisen sukupuolen edustajaa asuntooni asumaan, koska osaan nykyisin pestä itsekkin pyykkini.
On siellä ollut toki muutama legendaarinen, savun hälvettyä tarkistetaan kytkennät- tyyppinen toimintakin. Viikonlopun aikana saimme Hondan oikein käyntiin ja tänään melkein kaikki valot palamaan oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Eli siltä osin ollaan, Happy with Honda ja siitä suuri kiitos tohtori Tereniukselle.

Sen verran kyllä pakko jarrutella innokkaimpia, että ei kannata ihan vielä mennä satamasta varailemaan parhaita paikkoja. Voi kylmä tulla ennen kuin minä sinne Pocahontaksella kurvaan. 

 Pieni itsekeskeinen pohdinta loppuun. Vaikka ulkoisesti näytän melkolailla koiralta, niin ajatusmaailmani on täysin päinvastainen. Koirat pyrkivät miellyttämään ihmisiä ja antavat tassua pelkästä kehusta. Itse en ole oikein tottunut kehuihin. Ja niillä harvoilla kerroilla kun niitä minuun kohdistetaan, tulkitsen ne usein vittuiluksi. Myöskään hienovarainen piruilu ei useinkaan saa mitään toimintaa aikaseksi minussa. Otan esimerkiksi jo melko häiriintyneen näköiseksi kasvaneen moppitukka/partayhdistelmäni. Joka kerta kun minulle vittuillaan aiheesta, niin se siirtää parturia vähintään kuukaudella. Toki tiedostan myös, että ei tuon parran alla aivan priimaa olisi muutenkaan tarjolla. Joten eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä millainen skägä leukaani peittää.

Olen kyllä huomannut tässä voimakkaasti maksuhäiriöiseltä haiskahvatavassa ulkomuodossa hyviäkin puolia. Nimittäin paikalliskuppilassa olen saanut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta istua aivan rauhassa. Ja portsarin työ on helpottunut myös siltä osin, että kun joku neito lähestyy minua huuliaan kielellä lipoen. On portsarin tullut aika saattaa tuo alkoholin johdosta harkintakykynsä täysin menettänyt neitokainen raittiiseen ilmaan. Näin kaikki voittaa, ehkä kaikkein eniten se neitokainen. Tosin enpäs ole pitkää aikaan paikallisessa istunutkaan. Liekö siellä jo kaipaavat tuota nimetöntä ratsumiestä, joka huurteisen jälkeen katoaa villin Tonttilan yöhön, kuin varjo vain.

Tämä jatkuisi varmaan loputtomiin, mutta nyt täytyy mennä nukkumaan. Alkoihan tuo olla jo aika sekavaa. Ja tuosta jos jatkaisi, niin ei siinä olisi päätä, eikä häntää.

Pojasta polvi paranee

Isälläni on joskus aikoinaan tähystelty polvea ja poisteltu sieltä irrallaan olleita osasia. Minun väljiin polviini ei vielä ole tarvinnut mennä lääkärin aikaisemmin ronkkimaan. Nyt kuitenkin ollaan aika lähellä, että tuon otsikon sananlaskun voitaisiin osoittaa vääräksi. Nimittäin eilen kolhaisin polveani töissä melko harmittoman näköisesti, mutta kipu iski siinä määrin kovaa ihan sisinpään saakkaa, että miltei kuulin jo korvissani kuinka nukutuslääkäri laskee kymmenestä alaspäin. Aikani kinkkailin ja ajattelin kolhun osuneen vain sopivasti hermoon, mutta kun ei se tahtonut siitä rauhoittua, niin lääkärin juttusille oli lähdettävä.

Röntgenkuvausten ja lääkärin vastaanotolla istumisten jälkeenkään en ole aivan varma mikä siellä nyt oikein on vialla. Polvilumpiossa on lääkärin mukaan normaalista poikkeavaa väljyyttä, mutta turvotusta ei ole merkittävän paljoa. Nyt kuulema kahtellaan, että mihin suuntaa se parin päivän päästä sojottaa. Jokin lihaksen ja polvilumpion välinen kalvo on ainakin vaurioitunut. Kyllä sillä nyt käppäilee pienen nilkutuksen kera. Ja onhan minulla vielä jäänyt kaappiin hyviä pillereitä reilun kuukauden takaisen olkapään revähdyksestä jäljiltä. 

Eilis iltana sain puhelun kollegalta ja hyvältä ystävältäni, joka kulkekoon tällä kertaa nimellä herra Hitsuuttaja. Herra Hitsuuttaja tuskin tahtoo oikeaa nimeään julki, mutta kerrotaan hänestä sen verran, että hän on Kärköläläinen pien viinitilallinen. Hän soitteli eilen harmissaan, koska oli myös pakotettu jäämään seuraaviksi työpäiviksi kotiin lapsen sairastumisen johdosta. Siinä me sitten manailimme huonoja tuurejamme. Koska meillä molemmilla rakkaus linjuriautoja kohtaan on siinä määrin syvällä, ettei tehtaalta tahtoisi olla poissa päivääkään. Saattaa olla, että joku tekeekin omat työni hutaisemalla eikä ollenkaan samalla tunteella ja taidolla kuin minä.
No tuosta jos ottaa ironian pois, niin ei jää noille riveille kuin muutama piste ja pilkku.

Minähän aloitin tammikuun viimeinen päivä työt, tai oikeammin jatkoin siitä mihin reilu vuosi sitten ne jätin. No nyt tässä kahdessa ja puolessa kuukaudessa olen töissä ehtinyt kolhia itseäni jo kaksi kertaa sairasloman arvoisesti. Olisiko tästä pääteltävissä, että taiteilija elämään tottunut kroppani yrittää vihjailla jonkin muunlaisen uran valintaan?

Ei se ole helppoa muillakaan. Katselin tuossa Iltalehden verkkojulkaisua ja huomasin erään jutun, joka voisi olla periaatteessa minun nimeäni kantava. Koska ei tuota linkkiä kuitenkaan kukaan avaan, niin laitan otsikon tähän: 
Supersuosittu Avec Sofie: "Bloggaajankaan elämä ei ole pelkkää hattaraa". 
Tuohon voin kyllä yhtyä, siis tuohon otsikkoon. Vaikka ei tuo neito nyt mikään huono paisti olisi muutenkaan ja näkyypä tuo vielä pitävän oikein ruokablogia.

http://www.iltalehti.fi/muoti/2014041718096226_mu.shtml 

 

Usko, Toivo ja Rakkaus

Vahvin niistä on Toivo. Ainakin on ollut vuonna 1957. Nimittäin sattumalta katsoin painonnoston sm-kisojen tuloksia ja vuonna 1957, sarjassa 57-kiloa hopealle on rykäissyt Toivo Törmi, Oulun Pyrintö. Kilpailu näiden kolmen välillä oli lopulta aika selvä. Rakkaus ei ole saapunut ikinä edes paikalle ja Uskon ainoa merkintä tuloksissa on vuodelta 1949. Silloinkin Tampereen kisaveikkojen Usko Laihanen jäi ilman tulosta sarjassa 82,5-kiloa. Ilmeisesti näiden kolmen voimasuhteisiin on sittemmin tullut muutoksia, koska papit tuntuvat hääpuheissaan liputtavan Rakkauden puolesta.

No nyt haettiin todella kaukaa tuo puujalka, mutta yritetään pysyä aiheessa. Olen jälleen suorittanut hieman tutkivaa journalismia. Ja koska olen eräänlainen harrastelija journalisti, niin tulokset ovat sitten hieman sen mukaisia. Nimittäin tietoni perustuvat jälleen kerran suurimmalta osalta omiin havaintoihini sekä hyvin pieneltä osin googlen antamiin tuloksiin. 

Rakkaushan on ajanjakso yksinäisyyden ja kyllästymisen välillä, kuten jotkut nokkelat ovat asian ilmaisseet. Rakkaus on mielestäni kärsinyt jonkinlaista inflaatiota viime vuosina. Tästä varmaankin yksi suurin tilastollinen näyte on avioerojen määrät, jotka ovat kasvaneet miltei samaa tahtia kuin Suomen valtionvelka. Mistä se sitten johtuukaan on näillä aamuilla hieman paha mennä sanomaan. Onko 70-ja 80-luvuilla syntyneiden sukupolvi helpompi antamaan periksi kuin vaikkapa 50-luvulla kasvaneet? No totta helvetissä on, mutta toisaalta myös näinä vallitsevina talouskaaoksenkaan aikoina ei ole enää pakko lisääntyä ja jatkaa sukua. Nykyisin on ymmärretty, että elämä on melko lyhyt ja siitä on sallittua nauttia. Jos ei homma natsaa jonkun kanssa, niin enää ei ole tuomittavaa jakaa huonekaluja. Ottaa ja siirtyä eri osoitteisiin ainoastaan siksi, että mahdollisilla lapsilla olisi helpompaa kasvaa ehjiksi yksilöiksi. Se olisikin rahakasta hommaa, jos osaisi neuvoa pariskuntia, että milloin on oikea hetki viheltää peli pelatuksi. Ja milloin tulisi vielä jatkaa taistelua yhteisen hyvän puolesta. Olla niin sanottu parisuhde tuomari, Tonttilan Dr. Phill.

Noihin uskon asioihin minä en oikein voi mitään mennä kommentoimaan, koska en kuulu nykyisin edes kirkkoon. Mokoma pakana kun olen. Joten kallistun kyllä voimakkaasti toivon kannalle. Siteeraan ehkä liian usein muuan Lappeenrantalaista muusikon renttua, mutta joudun tekemään sen jälleen "Usko ja rakkaus ovat kai kuolleita, mutta aina on toivoa". 

No niin, siitähän tulikin sitten hilpeää tekstiä. Joten laitetaan loppuun hilpeää musiikkia, jossa päähenkilöllä riittää toivoa paremmasta. Toivoa se on rakkaudenkin toivo.

Tonttila, tuo kiinteistövälittäjien painajainen

Olen viime aikoina kiinnittänyt aikaisempaa enemmän huomioita asuinalueeni infrastruktuuriin. Tonttilahan on asumiskeskittymä noin kolmen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tonttilaa on aikoinaan todennäköisesti lähdetty rakentamaan tuhansien mahdollisuuksien asuinalueena. Nykyisin se on paikka jonne kuolleet unelmat muuttavat. Nimittäin pitkällisten katugalluppien jälkeen olen huomannut, että Tonttilassa seilaa enemmän eronneita, kuin seiskan sinkkuristeilyillä. Täällä paikallisten tuulipuvun kuluttajien arkisissa keskusteluissa vilisee sanat: putkiremontti, ulosotto, keskiolut ja pitkäaikaistyöttömyys. Kuinka niistä tuhansista mahdollisuuksista on onnistuttu romahtamaan nyky tilaan? Täällä on ollut kaikkea mitä ihminen tarvitsee, mutta jokin meni jossain kohtaa pieleen. 

Tonttilahan on aikoinaan tunnettu hienona kesäpaikkana, kuten niin moni muukin paikka Suomessa. Tätä titteliä pönkitti Tonttilan välittömässä läheisyydessä sijaitseva Joutjärvi, jonka rannat ovat olleet aikoinaan täynnä hyvä vartaloisia auringinpalvojia. Nykyisin hajonneiden kaljapullojen seasta saattaa löytää läntin hiekkaa jonne laskea rantapyyhkeensä. Ellei joku keskioluen turvottama roikkomaha ole ehtinyt sammua läntille ensin. Tonttilassa on aikoinaan panostettu voimakkaasti myös urheiluun. On ehkäpä elätelty toiveita mahdollisista kansainvälistäkin mainetta niittävistä urheilija lupauksista, kun Tonttilaan aikoinaan on kasattu tenniskentät, jotka ovat kaikille ilmaiset. Nykyisin ainoa merkki kansaisvälisyydestä kentillä on runsas venäjänkielen molotus, joka raikaa joka kentältä paikallisten odotellessa kiltisti vuoroaan.  Vuoroaan, jota ei tule ennen kuin aurinko laskee. 
Tänään huomioin kentän ohi pyöräillessäni, että tulevaisuuden lupauksemme olivat juhlallisin menoin avaamassa tenniskautta. Nuoriso oli kantanut kenttien laidoilla olevat penkit vastakkain ja nauttivat toisten seurasta, sekä Siwan muovikassissa kilisseistä eväistään.

Oikeastaan ainoa asia joka Tonttilassa on pysynyt pitkään pinnalla, on ravintolakulttuuri. Lahdessa ehkäpä pisimpään lampaita pystyssä grillannut yritys on Dalaman. Joka on ehtaa parhautta Lahden kebabravintoloista. Toinen pitkän linjan tonttilalainen ravintolayritys on Pikku-Hukka. Joka on tarjoillut jo 70-luvulta asti nestemäistä sosiaalisuuden lisääjää vakaalla ammattitaidolla. Nämä ovat ainoat kasvuaan lisänneet positiiviset asiat Tonttilassa. Ellei raspiäänisten karaokekuningattarien tekemiä raskaustesti tuloksia oteta tilastoon mukaan.

Ainoa keino nähdä synkkä asuinalueeni valoisampana, on käydä vielä synkemmässä paikassa. Ja sellaisen löytääkseen joutuu matkaamaan 30 kilometriä Lahdesta pohjoiseen, eli Vääksyyn. Vääksyssä esiintyy tänään kaikkien janoisten sankarit, Kotiteollisuus. Itse lähden vielä ihan kurjuuden maksimoidakseni selvinpäin omalla autolla matkaan. 

Tämä seuraava olisi kiva kuulla livenä tänä iltana. Jounia herkimmillään "aamun koittaessa ilta jo hämärtää". Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa, täältä Tonttilasta.