Määrä korvatkoon jälleen laadun

Lyhyt ja aikaasi haaskaava katsaus karvaisen kulkijamme liioitellun mielenkiintoisen arjen syövereihin jatkuu. Tällä kertaa olin matkalla muutamaan otteeseen mainostamani Band Of Vipersin matkassa. Tai voisin sanoa, että he olivat minun matkassa, koska minähän se olin joka ajoi. No anyways, asiaan, jota on valitettavan vähän ja turhaa tekstiä korvaavana tuotteena jopa puolet liikaa.

Eli perjantaina käännettiin Vanin keula kohti Kajaania ja matkaan Velihopea! Riku kurvaili Varkauteen asti ja sitten oli meikäläisen vuoro tarttua Vania sarvista. Pakko kyllä hieman kehaista Chevyä. Tulee toisinaan hieman epäiltyä noiden Ameriikan laitteiden kestävyyttä, mutta vaikka puoli miljoona kilometriä on jo mittarissa, niin Vani sen kuin porskuttaa. Eihän se tietenkään Hiacen kaltainen ikiliikkuja ole, mutta varmasti vei meidät määränpäähän ja samalla tasaisella hölinällä myös takaisin. 

Eli eka keikka oli Kajaanissa, enkä muuten tässä aio mitään kiertuepäiväkirjaa tähän laatia. Pojat saavat sen tehdä omalla sivullaan, paljon asiantuntevammin kuin mihin itse kykenisin. Mutta omasta näkövinkkelistä hieman kertoen, niin Kajaanissa oli kyllä viimeisen päälle hoidettu kaikki. Järjestelyt olivat ravintolan pitäjän puolelta kyllä esimerkilliset. Ei ihme, että takahuoneen seinät oli täynnä Suomen mittapuulla isojen bändien julisteita, merkiksi keikoista. Poikien keikka oli kyllä tutun hyvä ja väkeä oli ihan hyvin. Enemmänkin olisi mahtunut, mutta näillä mentiin. 

 

Like a glove! Aivan paalupaikka, eli lyhyt matka roudata

 

Takahuone romantiikkaa Kajaanissa

 

Soiton tauottua

Lauantaina puolilta päivin kamat kasaan ja kohti Oulua. Oli kyllä yksi levottomimpia automatkoja niin kun ever. Aivan huutonauru osastoa puolet ajasta, mutta mennään taas asiaan. Oulussa kaikki ei sitten aluksi ollut aivan niin viimeisen päälle. Siis toki kaikki toimi ja pojat sai tarpeeksi olutta takahuoneeseen jne. Mutta pieniä aikataulu söhläyksiä meinasi olla mennessä ja lähtiessä. Mutta thats rock'n roll! Oulussa meininki oli Nälkäpäivärock. Eli hyvällä asialla oltiin, jos voisi sanoa, kerrankin. Tietysti asiaan kuuluvasti juhlistimme vakavaa asiaa, mässäilemällä erilaisilla pizzoilla ja naposteltavilla, joita järjestäjä ystävällisesti takahuoneeseen kantoi.

 Tapahtuma oli tavallaan pieni festari, jossa esiintyi yhteensä neljä yhtyettä. Vipers tietysti asiaan kuuluvasti päätti illan. Olipa joukossa uusi ja mielenkiintoinen tuttavuus. Neljän viehättävän neitokaisen muodosto Sutina. Heitä ei kyllä oikein kehdannut tyttöbändiksi kutsua, vaikka kaikki yhtyeessä istualteen pissasikin. Tai no, oli osa daameista sen verran punk, että en ole kyllä ihan varma tuostakaan. Mutta lavashowhun oli panostettu ja liiempiin yksityiskohtiin menemättä, niin se oli toisinaan teatraalisuudessaan ajaa musiikin ohi. Jotain hieman, no sanotaan kokeellisempia kappaleita kuunnellessa savun seasta operoinut nais nelikko oli hetkittäin näin herkkää poikaa hieman pelottava. Siis pelottavia naisia, voisin jopa sanoa hieman yllättäen, että toimii. Mutta takahuoneessa olivat kyllä hyviä tyyppejä ja humoristista porukkaa. Ja kauniitakin vielä! Eli mustanaamio henkisesti, he vaeltavat keskuudessamme kuin ketkä tahansa meistä. Livenä setti oli paljon punkinpaa kuin levyllä, mutta pakko laitta pieni maistiainen neidoilta. Check it out, jou!

Yksi bändi oli paikallinen, erittäin energinen Disco Fiasco. Eli hieman nuoremman sukupolven pikkuhousujen kostuttajia. Kyllähän pojat sai ihmiset tanssaamaan ja soitto oli energistä. Hyvä siitä varmaan tulee, kun hieman rauhoittaavat niin saisi vanhakin sitten sanoista selvää. Meininki toki oli kova ja se on iso juttu se. 

Meillähän oli aika pitkä päivä takana. Itse olin kömpinyt nukkumaan edellis yönä joskus viiden huitteilla bändin heppujen jäädessä vielä hörppimään olutta toiseen hotelli huoneeseen. Köpöttelin yksin aamupalaa mutustamaan kahdeksan aikaan. Sitten käytiin aamusaunassa, joka taisi olla ainakin osalle yhtyeen jäsenistä unohtumaton kokemus. Eikä kun tarkoitin, unohtunut kokemus. No mutta, piruilut sikseen. Eli siis väsy alkoi hieman painaa, mutta ammattimiehinä Vipers miehistö virkistytti itsensä keikkaan. Keikka ei välttämättä jää Woodstock henkisenä muistelona paikalla olleiden ihmisten mieliin, vaikka pienet katastrofin ainekset ilmassa olikin. Koko tapahtuman aikana yleisöä oli luvattoman vähän, mikä monen bändin live toimintaan vaikuttaisi monella tapaa vaisumpana toimituksena. Mutta ei meidän pojille! Kitarat sai kyytiä ja rumpuja sai kasailla pystyyn poikien laajaliikkeisten tanssinumeroiden jäljiltä. Keikan jälkeen takahuoneessa oli pientä pettymystä havaittavissa, osin yleisön vähyyydestä johtuen ja osin pienten teknisten ongelmien johdosta. Mutta kyllä tunnelma nopeasti kääntyi postiiviselle puolelle. Itse kömmin nukkumaan melko pian, olihan seuraavana päivänä kevyt Oulu-Lahti moottorimarssi. Pojat jäi tietysti jatkamaan iltaa keikkaa miksanneen hanmon kanssa. 

Paluumatka sujui rattoisasti ja megalomaanisen suuren bändivisailukisailu 2014 voittajaksi selviytyi Matti. Onnea vielä siitä! Itsehän hyppäsin Lahden kohdalla autosta ulos joskus seitsemän huitteilla ja heilautin hyvästit. Loppu matkan Helsinkiin Vanin kuljettajaksi siirtyi tuore visailuvoittaja Matti, myös yhtyeen laulaja/kitaristinakin tunnettu miesvalio. Huikea reissu ja lukematon määrä inside huumoria. Ei sitä näillä kilometreillä kyllä jaksaisi tollaisiin lähteä, ellei seurue olisi parasta a-ryhmää. 


 Torstaina hyppäsin pienen tovin jälkeen Tunturin selkään kohteena moottoriurheilukeskus Pippo. Johannes ja herra Mujunen menivät hieman treenaamaan. Itse lähdin paikalle fillarilla edustamaan vihreitä arvoja, joita toki edustaa myös Mujunen, mies näet ajaa Kawasakilla. Vihreitä on myös kiittäminen siitä, että Pippon crossirata näyttä lähinnä enduro spoorilta. Kaikenlaisten ympäristölupa sekoilujen jälkeen radalla saa taas ajaa, mutta se on ehtinyt kasvaa miltei umpeen kaiken tämän jahkailun aikana. Todella harmillista ja kaltaistani rauhallistakin miestä ärsyttävää shittiä. Mutta minkäs teet, joka tapauksessa nyt siellä oltiin ja koneet kävivät. Paikalla oli myös Jyrki kuntopyörällään.

Jyrkin kuntopyörä ja Tunturi. Vastakkain asettelun aika ei ole ohi

Hain vähän Tunturilla tuntumaa rataan

Kunpa olisi ollut oikea kamera mukana

Johannes esitteli tuossa päivänä eräänä uuden perheen jäsenensä. Pienen sekarotuisen Enskan. Tämä onkin ainoa jolla saan edes hetkellisesti naislukijoiden määrän moninkertaistettua, eli kuva hurmurista.

Voi kun se on pikkuinen, ajosaappaan kokoinen

 Jaahas, tästähän tuleekin niin pitkä, että blogger vaatii kohta mainostaukoa väliin. Joten mennään taas asiaan. Perjantaina lähdettiin Johanneksen kanssa kohti suurkaupungin vilskettä, eli Helsinkiin, On The Rocksiin katsomaan, ylläri ylläri Band Of Vipersin keikkaa. Tällä kertaa ei tarvinut Pasin roudailla, vaan tunsinpa itseni kerrankin aika pääliköksi kun ovella sanoin vain nimeni ja astelin maksutta sisään. Kiitos jätkille siitä. Nyt ollaan piireissä! Eli syys kiertueen viimeinen Suomen keikka oli käsillä. Vipers miehistö matkaa vielä parin viikon kuluttua Tallinnaan ja Latvian Rigaan tanssittamaan ihmisiä. Sitten yhtye ryhtyy punomaan uusia juonia ens vuoden varalle. Tai mistä minä tiedän mitä heillä on mielessä, kuitenkin viimeinen keikka hetkeen siis. 

Oli kyllä hyvin porukkaa paikalla ja keikka oli alusta lähtien pelkkää juhlaa! Eikä tunnelmaa latistanut Foo Fighters coveroinnista puuttunut Matin kitarakaan. Se perkule kun ei kestänyt maestron ilmavaa soittoa. Jopa musiikkikriitikko Katja nosti keikan jälkeen peukun ylös, joten viimeistään nyt Oulun hetkellinen pettymys on voitu unohtaa. Ehdottomasti paras keikka mitä olen yhtyeeltä nähnyt, tietysti sen Wellamo risteily keikan jälkeen. Siellä ensi kertaa, no kuten laivalla monilla on tapana neitsyys menettää, niin siellä tajunnan räjäyttänyt ensi akti on kyllä piirtynyt kovalevylle yhtenä kesän koho kohtana. 

Until next time