Sama vanha veisu

Olen hieman kateellinen ihmisille kenellä on ollut pienestä asti selkeä unelma ammatti ja ovat vielä toteuttaneet unelmansa. Itse uhosin pikku poikana, että oon rekkamies, oon hitto soikoon! No ammattikoulussa sitten tajusin istuessani noiden teiden valtijaiden kyydissä, että tälläiseksi en ainenkaan tahdo. Melko synkkiä hahmoja, työ itsessään on todella yksinäistä ja puuduttavaa. Olkoon minkälainen kutsumus tahansa. Arvostan toki heitä ketkä tuolla alipalkattuina ja työaikalakien kahlitsemina yrittävät toimittaa tavaraa ajoissa perille ilman kiitoksen sanaa. Minusta ei siihen vain ole.

Reilu vuosi sitten lähdin tavoittelemaan unelmaa jota minulla ei oikeastaan edes ollut. Jätin työn josta moni olisi pitänyt kiinni kynsin ja hampain. Minulla oli tavallaan kaikki niin kuin tavallisella Hiacen kuluttajalla pitäisi olla. Kohtuullinen palkka työhön nähden, mukavat työkaverit ja täydet lomat. 

Jossain kohti päähäni oli noussut ajatus jostain paremmasta. Kun tavallinen duunari joka ei ole tottunut minkäänlaisiin kehuihin, kohtaakin yllättäen suoranaista ylistystä tuttava piiriltään, syntyy harha jostain suuremmasta. Jostain mitä ammattikoulu pohjalta ponnistava miehen alku ei pysty organisoidusti käsittelemään. 

Itse lähdin tämän harhan perässä juoksemaan ja nyt reilu vuosi takaperin olen aivan yhtä eksyksissä kuin lähtiessä. Ainoana erona on vain se, että olen työtön ja kuukautis tienestini ovat puolet vuoden takaisesta. En millään tahtoisi kääntyä takaisin ja lopettaa horisontissa siintävän kajastuksen jahtaamisen. Mitä jos siellä onkin jotain parempaa? Jotain todellista. No nyt alkaa kyllä mennä hieman liian dramaattiseksi ja taiteelliseksi. Aatella, jo kahden oluen jälkeen. Alan hiljalleen ymmärtää miksi monet kirjailijat ovat kovia ottamaan mukia. Visiot ja skaala on aivan mieletön! No joo, mutta takaisin asiaan jota ei kauheasti ole.

Totuus tulee lapsen ja humalaisen suusta, näin olen usein kuullut sanottavan. Humalaiset ovat jo reilun vuoden ajan yllyttäneet minua kirjan kirjoitukseen. Lapset sen sijaan eivät minulle oikein puhu. He taitavat vihata minua. Ovat vihanneet jo siitä asti kun itse olin lapsi. Tulisiko tässä kohtaa kääntyä humalaisten vai lapsien puoleen? Kirjan kirjoitus vaatisi aitoa sitoutumista, intoa ja syventymistä. Itse olen laiska, innoton ja haahuileva. Ideoitahan olisi vaikka kokonaiseen kirja sarjaan, mutta muutama este on joita tuskin ikinä saan ylitettyä. Ensimmäinen on tietysti häpeällisen puutteellinen äidinkielen taitoni. Toki kuten serkkuni joskus sanoi, heitä ketkä korjaavat oikeinkirjoituksia on huomattavasti helpompi löytää kuin heitä ketkä kirjoittavat jotain joka puhuttelee ihmisiä. Toinen este on varmasti se, että todellisuudessa en taida edes tahtoa kirjoittaa mitään. Olen vain muutamien kehujen myötä harhautunut ajatukseen, että kirjoittaminen olisi se minun juttuni. Jos sitä oikeasti haluaisi, niin tuskin täällä siitä nillittäisin neljälle lukijalleni.

Eli, onko miehekästä myöntää tappionsa ja astua takaisin tutulle arkiselle tielle jossa vartin kahvitauot tuovat kaivatun piristyksen matkaajalle? Vai jatkaakko juoksua kangastuksen perässä joka tuntuu pakenevan kauemmaksi päivä päivältä? Tätä miettiessä olen tämän syksyn viettänyt. Kyllä, tätä voi syksyksi vieläkin sanoa, kun katsoo ulos ikkunasta. 

Vaikka taisin jo joskus ilmoittaa etten enää sortuisi biisien linkittelyyn, niin sorruin silti. Tässä on mielestäni hieno teksti eikä musiikin pitäisi olla liian heviä iskelmä kansalle. Sanoma on lienee se, että mies sössii itse kaiken, mutta syyttää silti kaikkia muita kuin itseään.