Bodya, sporttia ja stemppistä!

Ilmottauduin tänään Extreme Runiin. Moni varmasti miettii mitä järkeä on maksaa 50 euroa siitä, että joutuu uimaan Vantaanjoessa, konttaamaan kurassa ja muuta mukavaa. No ei siinä olekkaan mitään järkeä, mutta hauskaa se on. Tuossa alhaalla pitäisi näkyä jonkun hahmon kuvaamana pätkiä viime vuoden Extreme Runin reitiltä. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa ja tällä kertaa olin minäkin mukana.

Kävin eilen kaverini kanssa pitkästä aikaa luistelemassa ja oikein lämimässä Radionmäen kentällä. Tänään aamulla oli vielä erittäin kirkkaana muistissa jokainen luistimen potku ja lämäri tuolta kahdelta tunnilta. Paikat olivat nimittäin hieman jumissa. No kyllä ne siitä aukeaa ja ajattelin mennä kohta hiihtoladulle availemaan, koska kuulin huhua, että viimein olisi latuja auki Lahdessa. Pakko yrittää hieman urheilla, jotta saisin itseni toukokuuksi sellaiseen kuntoon, että voisi ihan oikeasti lähteä juoksemaan sitä Extreme Runia. Eikä niin kuin viime vuotta, että katsellaan mitä tästä tulee. En mitään sijoitusta hae todellakaan tällä kunnolla, mutta jos jaksaisi edes juosta koko matkan ilman kävelyä kaikki 16 kilometriä niin se riittäisi.

Juokseminen itsessään aivan liian tylsää hommaa minulle. Hiihto on mukavaa ja onneksi vihdoin tuota lunta on tullut, että pääsee sivakoimaan. Pakko laittaa viime talvelta uusinta siitä kuinka minun pitkään odotettu paluuni hiihtoladuille sujui. Tämä siis noin vuoden takaa.  Ihan vaikka siitä ilosta, että tulihan tuossa viime viikolla 50 blogimerkintä tälle sivulle. Ei se laatu, vaan määrä.

Hiihdä poika hiihdä!

Koko urheileva tonttila pysähtyi tänään kunnioittamaan oman kylän sankarin paluuta laduille. Kyllä, totta se on. Suoritin aamusta pikaisen välineiden tarkistuksen eli katsoin että suksia on sama määrä kuin jalkoja sekä sauvoja olisi jokaista sormi viisikkoa kohden vähintään yhdet. Sitten ei muuta kuin kamat olalle ja kohti autoa. Kiesi tulille ja samassa huomasin välitarkistuksessa ilmenneen pienen puutteen, monot jäi. No nehän löytyi vihdoin vaatehuoneen perältä ja tämän pienen ajan haaskauksen jälkeen matka pääsi alkamaan. Ajatus oli aluksi ajella satamaan ja lähteä hiihtelemään vesijärven jäälle mutta en nähny yhtäkään hiihtäjää saati latuja joten jatkoin matkaani messilään. Kun parkkeerasin ylvään Hiaceni parkki ruutuun niin loin katseeni hiihtolatuun. Suorastaan herkistyin kun muistot tulvivat mieleeni. Viimeksi kun minä olen kilpaa hiihtänyt vuonna 2006, niin tässä sijaitsi finlandiahiihdon juomapiste ja siitä on ihan video materiaaliakin kun saavun lakki kallellaan hörppimään urheilujuomaa. Sitten vaan lankut jalkaan ja ihmettelemään että mites päin nämä sauvojen narut laitetaan. No siinä ne nyt jotenkin roikkuu ja ei muuta kuin eteenpäin sano Pasi lumessa. Tutkailin viittoja ja päädyin hiihtämän tapanilaan jonne oli noin 6.1 kilometriä ja sieltä takaisin eri reittiä olisi 3.4 kilometriä. Eli se olis varmasti sopivan lyhyt lenkki näin pitkän tauon jälkeen.

 
Latuhan lähtee siitä messilän sillan luota pienellä laskulla ja heti perään jyrkällä ylämäellä. Minähän tiestysti ajattelin että heitetään heti alkuun iso pykälä silmään ja vetästään tämä ylämäki tästä ihan parilla loikalla. No noin neljän metrin jälkeen mentiin sitten haarakäyntiä aivan kävely vauhdilla. En tiedä perkule eikö oikein suksi toiminu vai mikä oli? No sitten olikin pitkään tasaista ja kuten muistinkin se olikin minulle sitä parasta osuutta. Ei minua turhaan kutsuta tasaisen specialiiksi. Komeeta potkua ja jopa voisi sanoa ihan opetusmateriaaliksi käypää sauvan käyttöä. No tätä jatkuikin ihan useamman kilometrin ja oli aikaa katsella kaunista lumista maisemaa kunnes pahin tapahtui. Kaukaisen mäen päällä näin hiihtävän mummon. Yritin rauhoitella itseäni sillä tiesin kokemuksesta että ladulla hiihtäjä mummot ovat pahimpia vihollisia. Näyttää ettei ne etene ollenkaan mutta auta armias kun menet ohi niin ne hiihtää kilometri tolkulla aivan suksien päällä. No saavutin mummelin hieman mäen jälkeen tasaisella osuudella joka on jos en jo maininnut parasta aluettani. Mummo käänsi päätää ja huomasi minut. Se piru vielä hymyili! Nyt Pasi tarkkana. Saavutin mummon ja laitoin vilkun päälle. Sitten pieni rytmin nosto ja eihän sukseni luistaneet mihinkään siinä luistelu ladulla. No onneksi olen multilahjakkuus ja heitin ihan pokkana luistelu vaihteen silmään ja ohitin tyylillä mummon. Siirryin takaisin perinteisen ladulle. Pidin oman rytmini ja kurveissa peittelin ajolinjaa ettei mummo tuikkaa sisäkautta ohi. Sitten noin kilometrin jälkeen uskalsin katsoa taakse ja mummoa ei näkynyt missään. Hahaa, in your face mummo!

Yksin hiihtoa jatkui taas tovi mutta taakseni ilmestyi jokin hieman iäkkäämpi herrasmies komeassa neon värisessä hiihtoasussa. Ukkeli ei haaskannut aikaa vaan tuli rinnalle ja tervehti vielä. Ajattelin että onpa röyhkeää että minä annoin sen ohittaa ni vielä piruilee. Patu sitten aloitti keskustelun. - Katselin tuossa hetken siun hiihtoas ja pakko kyllä kysyä että onkos nuo siun sukset kun niissä lukkee finlandiahiihto? Meinaan että tolla tekniikalla jos oot lykkiny niin kova poika olet. Itse meinasin sanoa että suksihan pappa vittuun siitä, mutta hillitsin itseni. Myönsin että näin se on, tällä tekniikalla ja näillä suksilla tuli hiihdettyä. Pappa jatkoi horinaansa. -Otappas pitempää potkua ja anna suksen tehdä se työ. Näin niinku mie teen. Siulla on pitkä runko niin käytä poika sitä. No minä sitten nöyränä poikana kokeilin ja perkule! Sehän toimi. Sanoin patulle että -Kyllähän tälläsellä pitkällä potkulla joka jätkä finlandian hiihtää kun ei tarvi niin pirusti tikata kuin itse tein. Papparainen naureskeli ja sanoi että hän ootteleepi tapanilan hiihtomajalla ja kysyy vielä että kumpi on parempi tekniikka. Tuon sanottuaan hän melko pian häipyi horisonttiin pitkine potkuineen.

 
Kun sitten saavuin tapanilaan niin papparainen hörppi mehua sukset jalassaan. Jäin siihen turisemaan ja oli loppujen lopuksi ihan mukava papparainen. Kehui viel että onpa mukava nähdä nuorison kiinnostuneen hiihdosta. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaan niin ainoa sulka jonka olin hattuuni saanut, eli ohittamani mummo aurasi suksillaan tapanilaan tuovan mäen alas. Hän sitten paljastuikin hiihtopapan vaimoksi. Minä sain myös hörpyn heidän mehustaan ja kun lähdin niin he vielä toivottelivat hyvät päivän jatkot. Matkaa ei enää ollut kuin se reilu kolme kilometriä ja se sujui varsin vauhdikkaasti kiitos papparaisen tekniikka neuvojen. Huomenna lähden uudestaan lykkimään ja toivottavasti törmään tuohon ihastuttavaan pariskuntaan. Kauan eläköön mummot ja papat!