Pimeys on jo laskenut mailleen ja sulkenut kaiken syleilyynsä. Vain katuvalojen himmeä valo antaa varjoille tilan leikkiä. Tuulen vaimea ujellus käskee takaisin sohvan turvaan, jonne tavallinen kansalainen mielellään käpertyykin. Piha on autio, kukaan pelkoon kykenevä ei liiku enää yksin. On siis Tonttilan yö.
Katselen hetken paikoillani tuota pihan tyhjyyttä. Kaltaiseni yksinäinen ratsastaja ei toveria kaipaa, vaan suoristan lasejani ja nousen ratsaille yön selkään. Kuljen halki asutuksen, josta kohden tähtiä kohoaa arjen sankarien betonin suojaamat linnakkeet. Tunnen kuinka verhot heilahtelevat sitä mukaan kun kävelen edemmäs, tunnen sen vaikken pelon valkaisemia kasvoja ikkunoissa näekkään. Olen lainsuojaton joka vaistoaa kaukaisen ilon kajastuksen, kaiken tämän tylsyyden takana. Paikan jossa voin hetkeksi huuhtoa huoleni kultaisella ilon liemellä.
Tielleni sattuu lauma kojootteja, joiden pelokkaat kasvot paljastuvat mobiililaitteiden valosta. Heidän epämääräinen muodostelmansa ja vaimea supina kielivät hankaluuksista. Yön hiljainen ratsastaja ei kuitenkaan ole valmis kompromisseihin, vaan suuntaan askeleeni keskeltä laumaa. Muutama ujompi yksilö siirtyy syrjään huomioidessaan askeleiteni kurssin. Mutta muutama tahtoo kokeilla onneaan. Kaikesta tuosta informaatiosta huolimatta mitä nuo matkailuviestimet heille tarjoavatkaan, he eivät ole onnistuneet siltikään poimimaan tärkeintä: "Älä asetu yksinäisen ratsastajan tielle". Noin viiden metrin päässä laumasta yskäisen vaimeasti, matalalla ja voimaa uhkuvalla äänellä. Tässä kohtaa viimeisetkin loikkivat sivuun ja kulkuni on esteetön. Kaukaa kuulen jälleen vaimeaa supinaa. En anna senkään häiritä kulkuani, sillä olen jo miltei perillä.
Avaan saluunan ovet ja noin sekunniksi aika pysähtyy, soitto lakkaa ja minut skannataan katseilla jokaisen pubissa istujan toimesta. Kun kello jatkaa liikettään, matkaan kohden tiskiä. Pelkkä nyökkäys baarimikolle riittää yhden huurteisen tilaukseen. Sanoja ei tarvita, yksinäisen ratsastajan tavat tunnetaan täällä. Astelen nurkimmaiseen pöytään ja nojauden käsieni varaan. Ensimmäinen puraisu on aina se paras ja huokaillessani hana herkun valumista kohden tuulen suojaa, joudun pyyhkimään kuohaa viiksiltäni. Ravintolan naiset luovat kutsuvia katseitaan ja vetävät huuliin punaa. Miehet sen sijaan katselevat epäluuloisina toisiaan. Usein nautin tilanteesta, mutta nyt on yksinäisellä ratsastajalla muuta mietittävää. Olen suurten kysymysten äärellä ja usein vastaus niihin löytyy katsomalla hetken maailmaa kultaisen maljan läpi. Näin tälläkin kertaa.
Kun saan olutlasin tyhjäksi, astelen pubin läpi takin helmat heiluen ja katoan yöhön. Naiset voihkaisevat ikävästä ja miehet huokaisevat helpotuksesta. Nousen jälleen yön selkään ja ratsastan kohden kotiluolaa, entistä viisaampana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti