Nyt lähdimme siis edellis reissun isku ryhmän sijaan, vankkana taisteluparina liikkeelle. Suoritimme aluksi moottorimarssin Turkuun ja löysimme paikallisen jäähallin melko vaivatta. Auton naamioimme maastoon ja sykähdimme teltta olalla valtaamaan maata, jonne uljaan maamerkkimme pystyttäisimme. Auto oli noin 200 metrin päässä telttapaikastamme, joten sinne oli hyvä jättää juomat lukkojen taa.
Meidän teltta on mallia duo ja se onkin oiva kapistus nopeita aseman vaihtoja silmällä pitäen. Ostin nimittäin 39 eurolla semmoisen kiireisen miehen teltan, joka mainoksen mukaan pamahtaa itsestään aukin, kun se pakkauksesta ulos kuoritaan. Ja voi pojat, niin se tekikin. Ehdin ottaa teltan kasassa kahlinneen kuminauhan irti ja todeta taisteluparilleni, että mitähän tälle seuraavaksi tulee tehdä? Samassa teltta laukesi silmilleni partiopojan herkkyydellä. Hetken roikun teltan liepeessä kiinni, se perkule kun pyrki kohden taivasta yllättävän tuulenpuuskan avittamana. Meidän tiiviistä rivistä ei niin vain karkailla, joten pienen kurinpalautuksen jälkeen saimme rintamakarkurin seisomaan asentoon, sille määrätylle paikalle. Sitten ei muuta kuin narut kiinni ja tuulen suojaan.
Sovimme poterovahti vuorot ja suuntasimme autolle noutamaan virvokkeita illan taisteluihin. Kun sotamaalaukset oli maalailtu kauniille kasvoillemme, oli aika hypätä festaribussin kyytiin. Matkaa oli noin kuusi kilometriä. Bussi ei vie täällä aivan rintamalle asti, mutta noheville taistelijoille parin kilometrin jalkamarssi vain nostaa fiilistä. Kohti ääretöntä ja sen yli!
Saavuimme paikalle kun Sonata Arctica aloitteli settiään. Se kuullosti niin tasapaksulta, että emme sitä jaksaneet kauaa katsella. Alueena Ruisrock on aivan valtaisa, kun vertaa aikaisemman viikonlopun tannerta, Provinssia. Lähdimme sitä siis tutkimaan ja löysimme ruokakujan. Söimme mapet, eli makkaraperunat. Ihan jees, mutta parempaa tahdoimme, 7 pistettä.
Minulle oli mainostettu Ruotsalaista Mando Diao:ta ja se aloittikin soittoaan Louna lavalla. Annoimme heille neljä kappaletta aikaa vakuuttaa meidät, mutta nyt oli todettava Jone Nikula maisesti, ei jatkoon. Poistuimme paikalta ja vastaan käveli vanha tuttavani, Lede. Hän on siis laulaja kitaristi bändissä, jolle olen joskus pientä roudaus apua toimittanut. Olipa mahtavaa nähdä hippiä, joka on aina hyvällä tuulella ja olipa hänellä myöskin näyttävä daami kainalossa. Saakelin rokkarit vie kaikki naiset ja tälläinen hiljainen ruonoilija poika saa kokea Turussa naisen kosketuksen vain turvatarkastuksessa. On se niin väärin! Tuosta hieman poikien musisointia, Requiem-X.
Kävimme kiertelemässä hetken aluetta ja kuuntelemassa kun Erin honotti vanhasta naisesta hunningolla. Sitten puhelin alkoi surista sen merkiksi, että yhtä aikaa kanssani Launeen ylä-astetta käynyt rap suuruus aloittaisi keikkaansa. Kuka muu muka, kun Lahen oma poika Cheek. Itselleni ei oikein putoa hänen tuotanto, mutta täytyihän se mennä katsomaan mistä parikymppiset misut diggaa ja samalla tietysti katsella niitä misuja. Seuraamme liittyi Johanneksen parempi puolisko Anna, joka oman lottayhteisönsä kanssa oli majoittunut hotelliin, mokomat porvarit.
Noin 70 ah-ähkäisyn jälkeen keikka loppui ja me siirryimme kohden saarilavaa. Aluksi siellä roimi toisen Suomen keikkansa tänä vuonna heittänyt Children Of Bodom, joka ei kyllä kauheasti jättänyt jossiteltavaa. Ilta alkoi painua jo mailleen, kun vuorossa oli oma nuoruuden suosikkini, The Offspring. Aivan käsittämätön setti, joka koostui aluksi kokonaisuudessaan Smash-albumin kappaleista. Joka onkin ainoa albumi, jonka yhtyeeltä omistan. Encoressa tuli muutama tuoreempikin veisu. Meni heittämällä kaikkien keikkojen top viiteen missä olen ollut. Suoranainen matka teini aikoihin.
Keikan aikana bongasimme todella komean t-paidan, jota pitää hieman alustaa seuraavalla videolla.
Eli Pepe Willberg oli joskus jossain visailussa ja Pepellä oli hyvä putki päällä, joka katkesi nolosti. Aamulypsyssä tätä on melko tiuhaan naurettu ja näköjään sille on muutkin nauraneet kuin minä.
Harmikseni en parempaa kuvaa saanut. Paidan suosiosta kertoo paljon seuraava. Menin ylistämään hepulle tämän koomista paitaa, niin hän totesi vain, että ei aio seuraavana päivänä sitä enää pukea. Selkään taputtelut olleet ilmeisesti sitä luokkaa, että alkoi haitata ryhtiä.
Perjantai olikin keikkojen suhteen osaltamme ohi, tai kävimme hetken notkumassa lottien pyynnöstä David Guettan keikalla. Jostain hämmentävästä syystä, eli varmaankin alkoholista johtuen minua luuli muutamakin nimettömäksi jäänyt hahmo juurikin tuoksi Davidiksi. Itse en moista yhdennäköisyyttä oikein näe, mutta minä en täysin tiedottomassa tilassa paikalla heilunutkaan.
Poistumme paikalta kun keikka oli vielä kesken. Ajatus oli, että pääsemme nopeammin bussille, kun suuri osa yleisöä jää todennäköisesti katsomaan tuota suuren maailman tähteä. Minulle oli paljon mainostettu festarialueelta pois kävelyä moderniksi Via Dolorosaksi. Ei se siltä kyllä tuntunut, johtuen varmaan siitä, että olimme todella skarpissa kunnossa molemmat.
Busseille oli valtavat jonot, mutta suurin osa pyrki onneksemme keskustaan meneville maksulliselle busseille. Me olimme menossa ilmaiselle, HK-areenaa kohti menevällä linjurilla. Yksi bussi lähti kun saavuimme paikalle ja olimme jonossa siinä määrin etulinjassa, että seuraavaan tulisimme mahtumaan kyytiin. Mutta eihän sitä meinannut tulla ollenkaan. Reilun tunnin odottelun jälkeen alkoi ihmisillä hieman hermot mennä ja röyhkeää etuilua oli havaittavissa. Minä hieman korkeampi arvoisena huutelin alokkaita takaisin ruotuun. Joku kävi kysymässä järjestyksenvalvojalta, että onko sieltä edes enää mitään bussia tulossa? Keltaliivinen ei osannut vastata. Kylmäkin alkoi hiipiä pikku takkini alle. Joku toivottoman nuorisomme edustajista käppäili tomerasti jonon etulinjaan, jossa päivystimme. Hän kysyi ensin, että minne tämä jonon bussi menee? Joku neitokainen huusi, että Artukaisten leirintäalueelle. Sitten heppu kysyi, että miten kaukana jonon pää on? Minä puolestani otin tässä kohtaa vastaus vuoron ja huusin, että taitaa olla kohta Artukaisissa. Poika poistui pää painuksissa, komean naurun remakan saattelemana.
Viimein sitten bussi saapui ja kun karmean rynnimisen jälkeen olimme bussin ovella, alkoi aivan järjetön työntäminen, jossa meinasi heikommat jäädä jalkoihin. Onnistuimme livahtamaan auton sisään ja kuljettajalla oli täysi työ saada ihmiset oven välistä pois. Kun auto viimein liikkui, oli se kyllä niin laittoman täynnä ihmisiä, että jos paikallinen miliisi olisi sen ratsannut, niin kuskin ajot olisi ajeltu pitkäksi aikaa. Mutta hänen onneksi poliisit käänsivät päänsä, kun ohitimme heidän liikenteenohjaus yksikkönsä.
Kaiken edellä käydyn bussi sekoilun ja teltta-alueella hortoilun jälkeen pääsimme nukkumaan joskus kuuden aikoihin. Heräsimme parin tunnin päästä, kun aurinko porotti telttamme sisälämpötilan varovaisen arvion mukaan noin 70 asteeseen. Tempaisimme teltan "ovea" auki ja jatkoimme unia. Kun noin kymmenen aikaan kuumuus kävi moisille sisseillekkin sietämättömäksi, oli aika nousta ylös. Naapuri teltalla käkkärä tukkainen herrasmies oli myös huomioinut kestämättömän kuumuuden ja ponkaisi kalsarisillaan ulos teltastaan. Toivottelimme herralle huomenet, mutta hänestä emme saaneet keskutelukumppania. Sen verran oli ilmeisesti ottanut meitä enemmän illan aikana märkää, että hän näytti aivan tykistökeskityksestä juuri ja juuri hengissä selvinneeltä.
 |
| Aamuinen näkymä |
Naamioimme teltan ja marssimme jäähallin suihkutiloihin. Pikaisen suihkun jälkeen sykähdimme autolle ja aloimme käydä päivän keikka ohjelmaa läpi. Pipo päähän, bleiseri olalle ja taskut täyteen lonkeroa. Sitten ei taas muuta kun bussille.
Tätä tahtia tästä tulee tylsistyttävän pitkä, jos nyt kukaan on ilman väli kuolemaa tänne asti edes päässytkään. Joten aloitan tiivistyksen, tai sitten en. Katsotaan miten käy.
 |
| Taitaa olla menossa minulla joku hieman pidempi tarina Johannaksen asennosta päätellen |
Saavuimme festarialueelle ajoissa. Niin ajoissa, että portit olivat vielä kiinni. Mutta hetken odottelun jälkeen saimme kirmata miltei ensimmäisinä laajaa Ruissaloa. Menimme tietysti syömään ja nyt haukattiin paskaa. Kebabkoju oli viikonlopun pohjanoteeraus ja se kyllä harmitti moisia kulinaristeja, 2 pistettä. Lauantain ensimmäinen akti oli stand up:ia, vaikka me sen istuvilleen katsoimmekin. Ensimmäistä humoristia en nimeltä muista, mutta toisen kyllä. Se oli Ismo Leikola ja polkaisi kyllä päivän käyntiin aivan mahtavalla tavalla. Seuraavaksi loimme nokkelan taktiikan, jolla maksimoimme kummankin tarpeet. Johannes meni katsomaan Stigiä ja minä Happoradiota.
Happoradion harvinaisen tyylikäs laulaja, Aki Tykki johdatti bändinsä jälleen tutun loistavaan meininkiin. Vierailemassa lavalla kävi yhden kappaleen ajan myös PMMP:stä tuttu Mira Luoti. Mira oli aikalailla viimeisillään paksuna ja huikkasikin yleisölle, että ottakaa eturivissä kiinni, jos vauva päättää sukeltaa ulos.
Keikan jälkeen riensin sopimaamme kohtauspaikkaan ja sitten jatkoimme jälleen duo pohjalta. Menimme hetkeksi katsomaan ja siis nimenomaan katsomaan Anna Abreuta. Biisit oli ihan shitiä, mutta kyllä sitä tarakan veivausta jaksoi hetken katsella. Oli aika lähteä kaljalle.
Olut maistui petollisen hyvältä ja sitä hörpimmekin aina sopivissa väleissä. Seuraava keikka oli isolla Niitty lavalla ja yleisön keinutuksesta vastaisi tyylikkäästi harmaantunut J.Karjalainen. Aivan mahtava keikka! Olen kyllä J:n nähnyt aikaisemminkin, mutta nyt oli fiilikseen täydellisesti osunut suoritus. Keikan jälkeen kävin virtsalla ja kiinnitin huomion fillariparkkiin. Muutama putkikameli oli parkkeerattu aidatulle alueelle.
Seuraavaksi hajaannuimme jälleen, kun Johannes lähti katsomaan JVG:tä. Minä puolestaan lähdin seuraamaan Lemin kauniita ja rohkeita, eli Stam1naa. En ole aivan varma olenko bändiä hehkuttanut aikaisemmin, joten varmuuden vuoksi muutama sananen. Aivan älytön keikka jälleen kerran! Siis se energia, joka noista Etelä-Karjalan miehestä huokuu lavalla, on kaltaiselleni varjoissa vaeltavalle rock uskovaiselle aurinkoakin valaisevampaa. Aivan ehdottomasti Suomen kovin live bändi! Jos joku muuta väittää, on yksinkertaisesti väärässä.
Stam1nan jälkeen kohtasin Johanneksen jälleen sotilaallisen tarkasti sopimassamme lokaatiossa. Minun oli tarkoitus mennä seuraavaksi katsomaan nuoren polven rymistelyä Lost Societyn keikalle, mutta Stam1nan jälkeen oli parempi hieman laskea sykettä. Siihen sopi loistavasti Samuli Putro. Putro heitti tutun setin, hienosti soitettuna ja hauskoilla väliläpillä. Viimeistään kappale, Älä huuda mulle, pisti jälleen yleisön sekaisin kuten niin usein ennenkin.
Keikan jälkeen syötiin pulled pork setit, jotka oli kyllä hyvät ja ranskalaistan kanssa ihan täyttävät.
Käppäilimme alueella odotellessamme Michael Monroen keikkaa. Taisimme siinä muutaman oluenkin nauttia. Monroe oli taas oma sekopäinen itsensä ja kiipesi helvatin korkealle lavarankenteisiin. Otti jälleen yleisönsä ja osoitti taas nuoremmilleen kuinka rock bändiä johdetaan. Keikan aikana seuraamme liittynyt Anna alkoi olla nälissään. Keikka loppui Hanoi Rocks klassikkoon, Malibu Beach nightmare, suuntasimme loppu sointujen kaikuessa ruoka kojuille. Anna arpoi ruokia ja me herrasmiehinä odottelimme. Istuskellessani joku kaunis neito vilkutti minulle, vaikka hänellä oli mies kainalossaan. Ihmettelin neidon röyhkeyttä ja ehdin epäillä hänen uskollisuuttaan miestään kohtaan. Kunnes näin miehen neidon takana. Sehän oli taas vanha tuttavani Lede. Ja mies oli jälleen yhtä hymyä ja heitimme hyvää jerryä tovin. Mahtava heppu kertakaikkiaan. Vaihdoimme nopeasti kuulumiset ja kerroimme illan suunnitelmat. Samoilta vaikutti, eli seuraavaksi Haloo Helsinki!
Anna sai vihdoin ruokaa vatsaansa ja lähdimme etsimään paikkoja keikalle. Siinä sivussa jututin järjestyksestä vastaavia henkilöitä ja he olivat yhtä pöyristyneitä roskaamisen ja sikailun määrästä kuin minäkin. En kyllä ihan tajua. Vaikka nyt festareilla kännissä kuuluu hieman ollakkin, niin miksi pitää vetää sellaiset jumit, että ei muista yhtään bändiä ja kuseksii pitkin myyntikojujen seiniä. Ja tuossa oli vasta naiset. Keskustellessamme tunsin oloni taas pieneksi, kun ohi ajoi ruotsinlaiva. Josta on ilmeisesti ihan järjestyssäännöissä kehoitus, että siitä on kuva laitettava.
Mutta taas takaisin keikan odotteluun. Ehkä Haloon keikkaa on turha tässä hehkutella, iltapäivälehdet teki sen puolestani. Hyvää settiä oli kyllä ja yleisö nautti. Ehdottomasti yksi festareiden koho kohdista, vaikka vanhalla meinasi alku keikan vähän jalat painaa. Pääsinpähän minäkin hieman tanssittamaan joitain daameja loppu keikasta.
Loppu illan ohjelma ei tarjottu meille enää mitään nähtävää, joten poistuimme alueelta. Bussiin pääsimme tällä kertaa suoraan kävelemään ja olimme noin kahden aikaan jo teltalla. Unta kupoliin ja katseet huomiseen. Minä heräilin muutaman kerran kauheen tärinään. Se sama perkuleen makuupussi, joka minua valvotti ja piti lähes hypotermian partaalla Norjan reissun öinä, saa tämän retken jälkeen lämmittää jotain kaatopaikan asukkia. Onneksi suonissani virtasi hieman normaalia glykolisempi veri ja sain unesta kiinni. Aamulla heräilimme joskus yhdeksän aikaan paahtavaan kuumuuteen, josta sauna Timokin olisi kateellinen. Eli se on siis sunnuntai ja teltan kasaus, helppo homma.
Ei muuten ollut! Ohjeet on kyllä niin seikkaperäiset, että niiden taitos ohjeilla teltastamme olisi tullut jonkunlainen liidokki. Puolisen tuntia me ähersimme ja juuri kun meinasin, että tempaisemme sen jeesusteipillä nippuun, niin viehättävä neito riensi hätiin. Tässä kohtaa viimeistään jokainen toivottavasti ymmärtää ironisen sävyn sotilas viittauksissani. Me pojat katselimme ihmeissämme, kun tyttö tempaisi teltan pakettiin ja toivotti hauskaa päivän jatkoa. Minä yritin vielä kehitellä tapaa jolla olisin avun korvannut, mutta mitäpä minä uusavuton olisin voinut moiselle toiminnan naiselle tarjota? Ainostaan tarjosimme vain hyvät naurut, kun hän oli vierestä sähläystämme katsellut.
Kävimme suihkussa ja vaihdoimme puhdasta ylle. Siirsimme leirimme autolle ja otimme aurinkotuolit esiin. Juttelimme elämän suurista asioista, eli lähinnä motocrossista ja söimme rinkeleitä. Rock'n Roll! Johannes joutui jättämään lonkerot ja muut hyväkkäät juomatta, koska hän toimi kuljettajana kotimatkan. Minä otin sitten hänen puolestansakkin, vaikka kolmantena päivänä ei enää pelkät miedot päähän nousekkaan.
Alueelle pääsimme jälleen bussilla, ilman isompia jonotuksia. Käppäilimme rauhassa kunnes kuiskaava ääni kutsui ylhäältä. Ei kai nyt vielä ole Pasin aika? No ei todellakaan, vaan ääni tuli Finnairin isosta teltta/terassi hässäkästä. Meidät kutsuttiin jonnekkin VIP parvelle, koska kello oli vielä niin vähän, ettei siellä ollut vielä kaikki kutsutut saapuneet. Saimme ilmaiset limut, kahvit ja keksit. Potkin siinä jonkun promotytön kanssa palloakin aikani kuluksi. Joo, todellinen hurmuri! Sieltä ylhäältä katsoimme Jukka Pojan keikan. Sehän oli tuttua polvien notkuttamista ja chillii menoo.
Keikan jälkeen hyvästelin mukavat promotytöt. Harvoin on neidot minulle noin ystävällisiä. Tosin tajusin vasta myöhemmin, että perkele! Kai ne on ystävällisiä, kun niille maksetaan siitä. Naisiin ei voi pieni Pasi luottaa. Se mihin pystyin luottamaan, oli seuraava bändi, The Local Band. Eli sehän koostuu sellaisista aloittelevista muusikoista kuten Jussi69 ja Alexi Laiho. Eli Children Of Bodomin keulamies, joka on valittu useaan otteeseen maailman kovimmaksi kitaristiksi. Laulusta vastasi Reckless Loven Olli Herman ja basistina hääri Santa Cruzin Archie. Heitä mainostettiin paljon ennen festareita ja olihan se pakko nähdä miten he suoriutuvat todella vähillä treenauksilla. Setti koostui mm. Mötley Cruen, Van Halenin ja Bon Jovin kappaleista. Ja oli täydellisesti luottamukseni arvoinen. Huikeaa settiä! Jos joku tolvana epäili Laihon kitarointi taidon rajoittuvan vain nopeaan tilutteluun, niin oli pahasti väärässä. Enpä ole aikaisemmin Ollin lauluista aivan täysillä diggaillut, mutta noihin biiseihin ja kokonaisuuteen en pysty ketään muuta paremmin sopivaa siihen nimeämään. Etenkin Mötley Cruen biisit kuuntelin erityisellä tarkkuudella ja hän suoriutui niistä miltei täydellisesti. Ehdottomasti festareiden parhaimmistoa. Jos kiireiset miehet joskus vielä ehtii keikan heittää, niin takuulla olen paikalla.
Sitten oli taas aika hieman rauhoittua ja fiilistellä. Pari kertaa olen tainnut ottaa puheeksi kevään ja kesän aikana yhtyeen nimeltä Kolmas Nainen. Pauli kostutti tällä kertaa hieman nuorempienkin tyttöjen pöksyt ja tarjosi meille miehille jälleen tuttua charmikasta tulkintaan. On kyllä sanottava, että niin J.Karjalainen kuin Kolmas Nainen on aivan mahtavia livenä jo senkin takia, että siellä ei bändin herroilla paljoa soittimet käsissä tärise.
Seuraava akti oli minulle paljon hehkutettu Tame Impala. Aussi bändi, joka laittoi ensinäkin taustalle sen sortin valoshown, että kuvien ottaminen oli silkka mahdottomuus. Näin aivan kaiken vihreänä seuraavan vartin ajan. Jone Nikula sisälläni heräsi jälleen, nyt jo kahden biisin jälkeen. Ei jatkoon, ja poistuimme paikalta. Poistuimme kohden ranta lavaa, jossa esiintyisi kaikkien tuntema ja arvostama Vesa-Matti Loiri. Meillä oli hyvää aikaa, joten mehän menimme syömään. Festareiden parhaat safkat oli tosi asia, kun nautimme pitaleipä henkisen barbegue beef setin, 9 pistettä. Odottelimme keikan alkua ja kun juontaja tuli lavalle lähdimme siirtymään peli paikoille. Luikimme salamyhkäisesti aivan lavan etu osaan. Vesku tuli, näki ja voitti. Siis aivan ihokarvoja nostattava keikka. Hieno nähdä kuinka nuorisokin osasi antaa vanhalle mestarille, hänen arvoisensa suosionosoitukset. Lapin kesä ja Hyvää puuta sai jopa meikäläisenkin hieman herkistymään. Kohtalokas samba osoitti Loirin mahtavat esiinyjän taidot, siitäkin huolimatta, vaikka mies istui penkissä koko keikan ajan. Aivan huikea hahmo ja täydellinen päätös mahtaville festareille. Jäihän sinne vielä jotkut poistoaukon veivaajat laulelemaan lontooksi, mutta me pojat lähdettiin kotia.
Ostin vielä lähtiessä The Local Bandin paidan sen komeasta kuosista johtuen.
Seuraavaksi on sitten Joensuun Ilosaarirock. Siitä sitten lisää viikon päästä, jotta saadaan tämä saaga, tarkoitan farssi päätökseen. Tähän kuvaan, tähän tunnelmaan tällä kertaa.
ps. Nyt ei sitten jaksa katella kauheasti kirjoituserheiden perään. Antakkee armoa sen verran...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti