Ojasta allikkoon

Tajusin tuossa päivänä eräänä, että eihän ketään varsinaisesti kiinnosta, jos tänne kirjottelee joka perkuleen kyykyn ja punnerruksen joita teen. Joten parempi varmaan vain lyhyesti todeta, että kuntoilu kuurini on lähtenyt oikein mainiosti liikkeelle. Joka päivä jotain, joko juoksulenkki tai sitten pientä ähellystä kotona painojen kera. Ostin tuossa oikein kahvakuulankin. Pakko todeta, että on kilohinta kohdillaan, kun kaupungin halvimman palluran löysin Kärkkäiseltä. 10 kilonen maksaa 25 euroa. Siinä hetken puntaroin isommankin ostoa, mutta kokeillaan nyt ensin saada edes tuo nousemaan. 

Eilen suuntasin kohden Artjärveä, tarkoituksena noutaa Anna Lahteen. Menimme siis Annan ja Johanneksen kanssa katsomaan uuden Vareksen, ja minulla kun on sattuneesta syystä tuota vapaa-aikaa niin toimin eilen Annan hovikuskina. Mielestäni lähdin tarpeeksi ajoissa liikkeelle, huomioiden sen faktan, että tuskin Anna kuitenkaan vielä lähtö valmiina olisi. No aikataulu meni hieman tiukalle, koska Orimattilasta saakka jouduin köröttelemään säiliöauton perässä. Olin muutaman minuutin myöhässä kun kaarsin talon pihaan tutulla vauhdilla. Tosin tällä kertaa minun Ace Venturamainen pysäköintini epäonnistui surkeasti. Perkuleen aurakuski oli tehnyt ojan päälle niin nätin lumimaton, että en ollenkaan hahmottanut ojaa tien reunasta. Ajatus oli jättää auto tien reunaan, jotta ohi kulkijat mahtuvat ohittamaan, mutta nyt menin hieman liian pitkälle.

Sinnehän se sukelsi juuri sen verran, että toinen takapyörä jäi ilmaan. Eikä auttanut huudattaa pakilla, ei se lukko tarttunut näköjään kiinni sen vertaa, että olisi pyörittänyt toista pyörää. No onneksi tuo oli miltei paras mahdollinen paikka lipsauttaa ojaan. En kunnolla ehtinyt autosta nousta kun paikallinen hinauspalvelu A.Tukonen hyökkäsi Valmetilla paikalle. Hieman joutui olemaan nöyrää poikaa ja kuunnella korvat luimussa piruilut. Niin se vaan menee, että lehmä on märehtiväinen ja ihminen, myös hiacemies erehtyväinen.

Episodi ei vaikuttanut aikatauluumme, kiitos Artjärven nopeantoiminnan joukkojen. Olimme ajoissa Lahdessa ja Johannes liittyi vauhdista seuraamme, kun kävelimme kohden finnkinoa. Elokuvasta en nyt lähde mitää arvostelua raapustamaan. Sitä samaa se oli kuin aikaisemmat Varekset. Melko mielenkiintoinen juoni meni ihan hukkaan, koska se juostiin aivan naurettavan kovalla vauhdilla läpi. Itse jäin hieman monttu auki toljottamaan loppu ratkaisujen viuhahdellessa valkokankaalla, aivan kuin olisi nauha ollut finaalissa ja olisi jouduttu loppu elokuvaa hieman tiivistämään. Ihan komeita action kohtauksia ja muutama sukkela leuka. Kelpo viihdettä, mutta itse olen kyllä enemmän Kurt Wallanderin miehiä. Käytiin leffan jälkeen vielä syömässä ja oikein jäätelöillä, eli laatuaikaa kavereiden kera, toimii!

Tänään toteutin pitkään uhkailemani tempauksen, eli suuntasin kohden Messilää ja hiihtolatuja. Heti ensi potkuista lähtien huomasin, että ei ole Tonttilan karpaasi enää ihan nuoruutensa vireessä. Näin vanhana Finlandiahiihto veteraanina sitä on hieman kriittinen omille suorituksille. Enkä syyttele sukua, vaan enemmänkin voitelua siitä, että ei suksi luistanut. Muutamassa pidemmässä alamäessä porukkaa lappasi ohi kuin Kovalaisesta aikanaan formuloissa. Ylämäet oli minulle iskun paikkoja suksien puolesta, mutta myrkkyä tyhjien käsien vuoksi. Aikamoista selviytymistaistelua oli koko matka, jota kertyi reilu kymmenen kilometriä. 

Tarkkaavaisimmat huomasi varmaan, kuinka hiacemies on valmistautunut keliin kuin keliin

Pakko kyllä ihmetellä sitä nuoruuden intoa ja vittuilun pelkoa, jotka aikanaan ajoi minua kaikki 62 kilometriä ja aina maaliin asti finlandiahiihdossa. Nyt olin aivan valmis katkomaan sukset jo parin kilometrin kyntämisen jälkeen. Voiteet taisi olla kylmemmälle kelille tai joku meni pieleen, koska lumi tahtoi tarttua pohjaan kiinni. Luistelu olisi paljon helpompaa, jo ihan voitelunkin kannalta, mutta onhan perinteinen aina perinteinen. Ja toisaaltaan kun sukset hankaa vastaan koko matkan, niin ei tarvitse kiertää ihan niin pitkää lenkkiä, että saa hien pintaan. 

Kanssa hiihtäjiä oli varsin paljon, mutta se ei sinällään haitannut. Minut ohitettiin varmaan kymmenisen kertaa ja itse en saanut laittaa suksiin kuin kolme rastia. Yksi niistäkin oli hieman varttuneempi nais henkilö joka puhui puhelimeen, joten ei tässä nyt ihan mitään Iivo Niskasia olla. Joten ei auta kuin ottaa Niskasta kiinni ja lisää treeniä.