Isälläni on joskus aikoinaan tähystelty polvea ja poisteltu sieltä irrallaan olleita osasia. Minun väljiin polviini ei vielä ole tarvinnut mennä lääkärin aikaisemmin ronkkimaan. Nyt kuitenkin ollaan aika lähellä, että tuon otsikon sananlaskun voitaisiin osoittaa vääräksi. Nimittäin eilen kolhaisin polveani töissä melko harmittoman näköisesti, mutta kipu iski siinä määrin kovaa ihan sisinpään saakkaa, että miltei kuulin jo korvissani kuinka nukutuslääkäri laskee kymmenestä alaspäin. Aikani kinkkailin ja ajattelin kolhun osuneen vain sopivasti hermoon, mutta kun ei se tahtonut siitä rauhoittua, niin lääkärin juttusille oli lähdettävä.
Röntgenkuvausten ja lääkärin vastaanotolla istumisten jälkeenkään en ole aivan varma mikä siellä nyt oikein on vialla. Polvilumpiossa on lääkärin mukaan normaalista poikkeavaa väljyyttä, mutta turvotusta ei ole merkittävän paljoa. Nyt kuulema kahtellaan, että mihin suuntaa se parin päivän päästä sojottaa. Jokin lihaksen ja polvilumpion välinen kalvo on ainakin vaurioitunut. Kyllä sillä nyt käppäilee pienen nilkutuksen kera. Ja onhan minulla vielä jäänyt kaappiin hyviä pillereitä reilun kuukauden takaisen olkapään revähdyksestä jäljiltä.
Eilis iltana sain puhelun kollegalta ja hyvältä ystävältäni, joka kulkekoon tällä kertaa nimellä herra Hitsuuttaja. Herra Hitsuuttaja tuskin tahtoo oikeaa nimeään julki, mutta kerrotaan hänestä sen verran, että hän on Kärköläläinen pien viinitilallinen. Hän soitteli eilen harmissaan, koska oli myös pakotettu jäämään seuraaviksi työpäiviksi kotiin lapsen sairastumisen johdosta. Siinä me sitten manailimme huonoja tuurejamme. Koska meillä molemmilla rakkaus linjuriautoja kohtaan on siinä määrin syvällä, ettei tehtaalta tahtoisi olla poissa päivääkään. Saattaa olla, että joku tekeekin omat työni hutaisemalla eikä ollenkaan samalla tunteella ja taidolla kuin minä.
No tuosta jos ottaa ironian pois, niin ei jää noille riveille kuin muutama piste ja pilkku.
Minähän aloitin tammikuun viimeinen päivä työt, tai oikeammin jatkoin siitä mihin reilu vuosi sitten ne jätin. No nyt tässä kahdessa ja puolessa kuukaudessa olen töissä ehtinyt kolhia itseäni jo kaksi kertaa sairasloman arvoisesti. Olisiko tästä pääteltävissä, että taiteilija elämään tottunut kroppani yrittää vihjailla jonkin muunlaisen uran valintaan?
Ei se ole helppoa muillakaan. Katselin tuossa Iltalehden verkkojulkaisua ja huomasin erään jutun, joka voisi olla periaatteessa minun nimeäni kantava. Koska ei tuota linkkiä kuitenkaan kukaan avaan, niin laitan otsikon tähän:
Supersuosittu Avec Sofie: "Bloggaajankaan elämä ei ole pelkkää hattaraa".
Tuohon voin kyllä yhtyä, siis tuohon otsikkoon. Vaikka ei tuo neito nyt mikään huono paisti olisi muutenkaan ja näkyypä tuo vielä pitävän oikein ruokablogia.
http://www.iltalehti.fi/muoti/2014041718096226_mu.shtml
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti