Murikka, viimeistä viedään

Alkuun paluu eiliseen, eli torstai-illan tapahtumiin.
Päivällisen jälkeen suuntasin jo hieman rutiininomaisesti huoneeseeni, jossa nauroin taas aamulypsy uusinnat, kuuntelin muutaman Viikate-rallin ja viestittelin siskoni kanssa. Kellon osoittaessa yhdeksää, paukkaan suihkun raikkaana bar Mutteria kohden. Älyän nimenkin nerokkuuden samalla. Kun Mutteriin kerran erehtyy menemään, se tempaisee asiakkaansa tietyn tyyppiseen kierteeseen. 

Mutterin 70-lukulaista tunnelmaa

Ilta oli taasen vallan hauska, vaikka toisinaan hieman synkempiäkin aiheita käsiteltiin. Itse pidän äärettömän paljon tälläisistä keskusteluista, joissa saan olla hieman enemmän tarkkailijan roolissa. Sitten sopiviin, no omasta mielestä sopiviin väleihin viljellä pientä puujalkaa. Ilta oli täynnä lukemattomia hauskoja tarinoita tavallisten ihmisten toilailuista. Paljon kiinnostavampaa kuin mitä mikään tv-ohjelma kykenee tarjoamaan. Todella hauska ilta ja nauru raikasi hieman yli puolen yön. 

Aamulla herään kalpeana, ujoon päänsärkyyn. Aamuvirtsa on niin väkevä, että se miltei leikkaa viillon pönttöön. Hammaspyykin jälkeen hyökkään takaisin peiton alle vielä hetkeksi. Kuin itsestään kehittelen päässäni pienen kiitos puheen, jonka päätän lausua luokan edessä ennen kuin meidän oppilaiden tiemme erkanevat. Se on mielestäni vähintä millä voin kiittää näitä mahtavia ihmisiä, jotka ovat rikastuttaneet elämääni enemmän kuin sadat ässäarvat. 

Käppäilen aamiaiselle, jossa miltei kaikki ovat eilis illan ilakoinnista huolimatta varsin pirteän näköisinä. Ensimmäisen mehu huikan jälkeen piristyn itsekkin. Keskustelu on hieman aikaisempia aamuja vaisumpaa, haikeus on voimakkaasti läsnä.

Opettajan ottama kuva allekirjoittaneesta

Aamu menee osaltani tekstiä hioessa, enkä osaa päättää kolmesta eri versiosta parasta. Vien yhden opettajalle, avun toivossa. Nyt tätä kirjoittaessa tajuan, että aamun kiireessä emme edes ehtineet käydä opettajan kanssa tekstiäni läpi. No Marjo on kyllä niin ammattitaitoinen, että annan hänelle täydet valtuudet valita paras version lehteen painettavaksi. 

Saamme viimeisen tehtävän, ennen haikeita hyvästejä. Jokaisen tietokoneelle on kirjoitettu lyhyt tekstin pätkä. Muutaman lauseen mittainen, josta tulisi jatkaa oman mielen mukaan niin paljon kuin ehtii. Nimittäin opettajamme Marjon huutaessa "vaihto!", siirrymme viereiselle koneelle, jossa on joku aivan muu teksti. Sitä sitten jatketaan niin pitkään kunnes johtaja käskee siirtyä. Ja tämän tuoli rallin tuotoksena syntyi varsin mahtavia tarinoita. Osa varsin yhtenäisiä, aivan kuin yhden ihmisen kirjoittamia ja osa sitten todella lennokasta iloittelua. Erittäin hauska, joskin haastava tehtävä. Tuotoksia on varmasti kiva jälkeen päin lueskella kotosalla kun ehdin.

Olimme hieman aikataulusta jäljessä, jonka johdosta kiitos puheeni jäi pitämättä. Osa kun lähti bussi kyydityksellä Tampereen keskustaan ennalta määrättyyn aikaan. Kävimme lounaalla, jossa hieman muustakin kuin ruuasta johtuen nieleskelimme ennen Murikasta poistumista. 

Siinä puheessa olisin tahtonut kiittää mahtavaa ryhmää, jossa kenestäkään ei jäänyt mitään negatiivista sanottavaa. Minut, tälläisenä hieman outona ilmestyksenä otettiin todella lämpimästi vastaan. Ja pääsin ehkä taasen todistamaan, että ei setä ole paha, vaikka se on ruma. Hienosta ryhmästä erityisesti mieleeni jäi karhumaisen kokoinen, mutta varsin leppoisa kaimani, joka osoittautui käveleväksi Aarne Tenkanen ja Göstä Sundqvist wikipediaksi. Kotiteollisuus faniksi paljastunut, aina iloinen Merja. Mahtavan inspiroiva ja kannustava opettajamme Marjo. Sekä erityisesti oululainen Johanna, jota kohtaan koin jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Kerrassaan mahtava nainen, en muista millon minua olisi viimeksi joku sanonut pöljäksi, ilman että koen älyn vajavaisuuden tunnetta. 

Viikko meni hirveän nopeasti ja autoa käynnistellessä tajusin yhden oudon seikan. En oikeastaan ollut ajatellut koko asiaa, mutta minulla oli koko viikon oppitunneilla hammastikku suussa. Nappasin tietysti aina uuden ruokalassa käydessäni, mutta en oikein tajua miksi tikkuja suussani pyörittelin, ei ole ennen ollut tapana. No, tulipa nyt hieman tikusta asiaa.

Lähdin haikeiden halausten jälkeen hiljalleen kurvailemaan kotia kohti. Tosin ensin lupauduin pistäytymään vanhalla kaverillani Mikolla, joka asusteli matkan varrella kihlattunsa kanssa. 
Oli pitkästä aikaa hauska nähdä heppua ja hänen mukavaa puolisoaan. Jännä kuinka joidenkin kanssa ajalla ei ole merkitystä. Tarkoitan, että Mikkoa en ollut nähny reiluun vuoteen, mutta jutustelu oli silti aivan yhtä luonnollista kuin silloin kun näimme päivittäin.

Lähdin seitsemän aikaan kurvailemaan kohden Lahtea. Oli pimeää ja tietysti aiheeseen sopivasti kaivoin laulu- ja soitinyhtye Viikatteen levyn soittimeen. 

"Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla

jos kuu ei paistaisi hopeaansa, tummuvan taivaan alla"

Ai että, nyt oltiin taas totuuksien äärellä. Hiacemiehen unelmaa, Helismaa heviä, kuutamo ja maantie. Mutta yhtälöön tuli nopeasti ikävä muuttuja. Nimittäin minun suvikumein varustettu kaistaviivojen paras kaveri, eli uljas ratsuni Hiace, joutuisi kanssani kohtaamaan luonnon voimien koston, uhmastani hänen mahtejaan kohtaan. Näin suomeksi sanottuna, edessä oli perkeleenmoinen lumisade ja alla kesärenkaat. Kun sitä lunta alkoi satamaan, sitä sitten kanssa tuli, ja paljon. Jopa kaltaiseni rattivirtuoosi joutui hieman vetristelemään olkapäitä yllättävien kulkusuuntaan liityvien erimielisyyksien johdosta. Hiace pyrki toisinaan varsin ennalta arvaamattomiin luisuihin, mutta sain tilanteet hallintaan toisensa jälkeen. Pysähtyminen osoittautui myös melko haastavaksi, joten hiljensin pahimmissa paikoissa matka vauhtia huomattavasti. Pääsin vihdoin kotia, mutta huomenna täytyy katsoa, että vaihdanko suosiolla talvirenkaat tuossa parkkipaikalla vai yritänkö päästä hallin lämpöön suorittamaan toimea. 

Ei Hiacea myydä pitovaikeuksien vuoksi

Voimakasta ylidramatisointia tietysti edellä käyty, mutta olisi siinä toki voinut huonostikkin käydä. Oli matkalla joku Mersu heittäytynyt hankeen, enkä yhtään ihmetellyt miksi. Mutta siis, kurssi oli aivan ikimuistoinen, enemmän kuin osasin kuvitella. Lietsoin täällä koko viikon ehkä hieman tahattomasti sellaista Putte Possu syndroomaa, eli kateuden aiheuttamista niille jotka eivät olleet mukana. Kuten aina, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja muita latteuksia. Päätetään tämä huikea viikko, miltei yhtä paljon lämpöisiä muistoja herättäviin Viikate säveliin. Ja kuten aikaisemminkin, video on jälleen laatukamaa.