Kiitäessäni rakkaalla autollani Lahden uraisia ja sateen liukastamia katuja, jouduin jälleen kohtaamaan yhden monista Hiacemiehen perivihollisista. Tällä kertaa eteeni ei asettunut katkeroitunut henkilöauton kuljettaja, vaan reippaan etenemisen pakolliset pysäyttäjät, liikennevalot. Jouduin siis polkemaan keskimmäistä pedaalia jonka avulla jarruneste työntyy jarrusatulassa, liikuttaen jarrupaloja lähemmäksi jarrulevyä. Näin metallien koskettaessa liikkuvan kappaleen, tässä tapauksessa 2,4 litraisella dieselmoottorilla ruuditetun kolmipaikkaisen ajomobiilini vauhti hiljenee oleellisesti. Jarrutus oli sen verran rauhallinen, että tuskin taka-akselistossa hillitsimien virkaa suorittavat rumpujarrut edes joutuivat töihin.
Liikennevalot tarjoavat usein pienen hetken tutkia ympäröivää maailmaa ja pohtia minne onkaan matkalla. Katselin suojatietä ylittävää neitoa ja hänen hyvin litteää puhelintaan. Ihmiset kulkevat nykyään joka paikkaan puhelimet kourassa eivätkä kiinnitä huomioita ympärilleen. Kuin ravihevoset laput silmillä. No ei siitä sen enempää. Neidillä oli mielestäni pieneen kokoon nähden melko suuret rillit. Ne kyllä sopivat hänelle vaikka aluksi hieman meinasin jäädä niitä tuijottamaan. Hän oli muutenkin pukeutunut hieman muusta massasta poikkeavasti. Yllä ei ollut merkkivaatteita vaan hieman eri tyylejä sekoitettuna. Reviteyt, melko tiukat farkut antoivat ymmärtää ratsastus taustasta. Silloin lamppu päässäni syttyi! Tai ehkä se oli tuossa kohtaa missä tajusin että yllä ei ollut merkkivaatteita. Farkkujen istuvuus tuskin oli syynä siihen, että yhtäkkiä mieleni teki päästä kirpputorille.
Valot vaihtuivat ja yllytin kulkimeni ripeästi tieosuudella vallitsevaan nopeuteen. Kurvasin paikallisen kirpputorin pihaan ja hilpaisin rappuset ylös. Pitkästä aikaa kirpputorilla. Eipä ole tullut aikoihin käytyä ja äkkiä muistin miksi. Ihmiset ovat miltei hysteerisiä tonkiessaan ventovieraiden ihmisten myyntiin tuomia tavaroita. Toiset myyvät tavaraa halvalla vain sillä ajatuksella, että niistä pääsee eroon. Jotta rahaa tulisi sen verran että pöytämaksun saisi katettua. Se on ilmeisesti ollut alkuperäinen idea kirpputorissa. Toinen koulukunta on sitten kaiken maailman rihkamakauppiaat ja hahmot joilla on tainnut mennä vieläkin eurot ja markat sekaisin. He pyytävät esimerkiksi rikkinäisistä lasten pikkuautoista 10 euroa. Tai käytetyistä akkuporakoneista 50 euroa. Samanlaisen laitteen saa uutena Prismasta 40 eurolla. Käppäilin rauhallisesti pöydät läpi, mutta en löytänyt mitään mielenkiintoista. Enpä varsinaisesti mitään etsinytkään. Ainoa minkä pistin merkille oli muiden asiakkaiden mulkoilu minua kohtaan. Näytänkö niin paljon myymälävarkaalta jotta joka liikettäni tarvitsee seurata? Ja onko niin alhaisia varkaita ketkä varastaa kirpputorilta? Olisi muuten kiva nähdä jotain tilastoja miten paljon kaupaksi käy esimerkiksi viisi muovikassillista vanhoja vhs-kasetteja. Kai niitäkin joku ostaa, tai niin on varmaan myyjä olettanut kun on kantanut niitä välilevyt soikeana pitkin toiseen kerrokseen vieviä rappusia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti