Pakkailemme virvelit autoon ja nostamme kytkintä. Vajaa kymmenen kilometriä Altaan menee hieman hämärässä. Altasta tie kohden Enontekiötä tarjoaa vielä Norjaa karuimmillaan. Pari kilometriä mennään käytännössä koko ajan ylämäkeä. Joki kulkee aivan tien vieressä ja pysty suorat kalliot molemmin puolin osoittavat taasen ihmisen pienuuden. Tie on kapea ja möykkyinen. Kun nousemme ulos kanjonista tuntuu kuin ylä kerran hemmo olisi päättänyt, että nyt on näytös ohi. Musta esirippu sulkeutuu ja pimeys peittää maisemat. On vain tie. Jos joku Norja neitsyt saa näistä sekavista ja äidinkielen opettajien painajaisilta näyttävistä teksteistä kipinän suunnata pohjoiseen. Niin suosittelen tämän päiväistä reittiä Kilpisjärvi-Alta-Kautokeino. Jos petyt maisemiin, niin maksan polttoaineesi.
Kuten olen maininnut aikaisemmin, pimeys on jollain tavalla täällä pimeämpää kuin etelässä. Pysähdyimme jossain kohtaa ruikkaamaan pikku pissat ja jaloittelemaan. Erittäin hämmentävää kun ei oikeasti näe mitään, eikä kuulu kuin hiljainen tuulen humina. Taivas on aivan täynnä tähtiä. Päätämme jatkaa matkaamme etelämpään rauhallisesti kiiruhtaen. Emme vielä päätä yöpymis paikkaa, kumpaakaan ei väsytä eikä kiukuta. Viikatteen sävelin eteenpäin.
Kännykän navigaattori näyttää toisinaan jokia ja lampia tien vierelle. Emme näe niitä pimeydestä johtuen. Ajatus on hetken, että pysähdymme jonkin joen viereen ja käymme aamulla kalassa. Jotenkin päädymme kuitenkin jatkamaan matkaa. Saavumme Kautokeinoon. Se on mahtava näky. Pilkko pimeässä talojen valot näyttävät erittäin komealta. Kaupunki on ilmeisesti jonkin kokoinen, no kaikkihan on jonkin kokoisia. Mutta tarkoitan, että kaupunki on suurempi mitä osasimme odottaa täällä keskellä ei mitään. Kello on yhdeksän ja ihmisiä näkyy lenkkeilevän valaistulla jalkakäytävällä. Hämmentävää, mitä helkuttia ne täällä mörköilee päivät pitkät? Emme jää tekemään galluppia vaan jatkamme kulkuamme. Kuten Matti Esko laulaa: "Kylän läpi jyrään, melkein nolottaa".
Saavumme Enontekiöön. Siellä on tarkoitus tankata, mutta paikallinen St1 asema on kiinni. Automaattia ei ole, mahtavaa. Tutkimme hetken kaiken tietäviä mobiililaitteitamme ja löydämme Teboilin kylmäaseman kiven heiton päästä. Tankkaamme koko matkan moitteettomasti toimineen Hiacen ja katselemme pihassa seisovaa Gold Linen bussia. Se soveltuisi täydelliseti villeihin suunnitelmiimme bussin ostosta ja sen matkailumobiiliksi muutosta. Volvon mahuri alustalla, takana erillisen oven takana oleva rahtitila jonne olisi helppo tehdä sauna ja vielä telillä. Bussi jatkaa matkaansa, harmiksemme eri suuntaan kuin me. Olemme poistumassa paikalta kun tankille tulee jollain pienellä kiinan kipolla viehättävä neito. Hieman vilkuilen häntä kysyvästi, mutta en saa edes hymyä. Tylyjä ovat kertut täällä päin, hän ei selvästikkään ollut arvoiseni.
Emme siis vielä päässeet nukkumaan, mutta ehkä ensi jaksossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti