Kohti menneisyyttä

Nyt kun sivuni kävijä määrät on pudonneet takaisin normaaliin, niin voinkin hieman avata tylsän elämäni verhoa. Ihan vain pienen vilauksen verran. Hommahan on niin, että tässä on nyt painittu motivaation kanssa jo melko kauan. Tässä syy ja seuraus lyhykäisyydessään.

Alku vuodesta tein aivan oikean liikkeen ja lähdin tavoittelemaan jotain aivan muuta. Jotain muuta kuin tavallista tehdastyötä. Enkä missään nimessä tarkoita, että en arvostaisi tavallista duunia. Halusin vain kokeilla, että olisiko minusta johonkin muuhunki? Olisiko lahjoja tehdä jotain työtä, mikä olisi niin kiinnostavaa, että se ei tuntuisi työltä. Hetken jo näytti, että se löytyi. Olin aivan intopiukeana koulussa ja nautin jokaisesta sekunnista. No se elokuvan historia luento oli hieman tylsä, mutta saimme siitäkin hyvät naurut kun Teija nukahti kesken luennon penkilleen. Opiskelu oli erittäin mielekästä ja luokkakaverit mahtavia. Opettaja kannusti minua ja olin niin liekeissä kaikesta, että mikään ei saanut pyyhittyä hymyä kasvoiltani. Paitsi Kela ja työvoimatoisto, jotka vetivät naamani yrmyyn. Ja tässä sitä nyt yrmyillään sitten vieläkin.

Harmitustani voisi verrata seuraavasti. Hahmo on lotonnut kymmenen vuotta samoilla numeroilla. Hän päättääkin yllättäen vaihtaa numerot ja seuraavana sunnuntai aamuna hän katsoo lehdestä oikean lottorivin. Hän hihkaisee seitsemän kertaa ilosta ja mielikuvitus kehittelee kymmeniä käyttötarkoituksia miljoonille, jotka hän juuri on voittanut. Hän sujauttaa lapun housun taskuun ja lähtee rivakoin askelin kohti läheistä kioskia. Hän kävelee jalkakäytävää, kunnes kuorma-auto ajaa hänen ohitseen, heittäen suuren lätäköllisen vettä miehen päälle. Hetken yskinnän jälkeen mies astelee läpimärkänä kioskiin ja kaivaa taskustaan kupongin. Joka on enää vain valkoinen märkä köntti reisitaskun pohjalla ja näin suuret suunnitelmat vesittyivät.

Tästä kirjottelustakin on tullut taas ihan väkinäistä, kuten näkyy. Kaikesta on tullut taas ihan väkinäistä. Ei ole enää kuin kolme viikkoa Kotiteollisuuden keikkaan Lahden Finlandia klubilla ja siitä viikko niin samalla lavalla musisoi Viikate. Sitten ei olekkaan mitään mitä odottaa. Paitsi työt. Jotain todella motivoivaa laatikoiden kantelua tai rocklan pumppaamista. Siellä sitten taukohuoneessa muuntaudun samaksi turhan nillittäjäksi ja aivottomaksi haahuilijaksi, jota olin vuosi sitten.

Olin aivan varma, että vuoden Lahden Kansanopistolla journalismin opiskelun jälkeen. Olisin joko saanut töitä alalta tai sitten olisi ollut selvää, että lahjani eivät olisi vain riittäneet. Sitten ei olisi enää tarvinut pähkäillä keinutuolissa. Nyt jäi pienehkö kysymysmerkki ilmaan leijumaan, että kuinka olisi käynyt. Ammattikorkeakouluun minusta ei enää tässä iässä ja tällä päällä ole, joten tuo koulu oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Pitkään lueskelin luokkatovereideni blogeja, kuinka koulun käynti sujuu ja minkälaisia tehtäviä on ollut. Sitten sekin rupesi vain harmittamaan. Aivan kuten sitä heppua joka ei ollut Putte Possun nimipäivillä, koska siellä kaikilla oli niin mukavaa enkä itse voinut olla mukana.